Gandhilta Dahmerille

 

Ratsia

Poliisit saapuivat puoli yhdeksältä sunnuntai aamuna ja heräsin siihen kun ne huutelivat nimeäni takapihalla. Minua vitutti huomattavasti enemmän se, että ne tulivat herättämään kesken unien, kuin se, että ne ylipäätään tulivat. Olin odottanut niitä jo pari vuotta, melkein jo kuvittelin etteivät ne tulisi ollenkaan. Ja nyt kun ne sitten olivat siinä, ajoitus oli monessakin mielessä todella huono.

 Ne huutelivat nimeäni oven takana, eivät olleet tajunneet sen olevan auki. Nousin sängystä ja hiivin hiljaa ovelle. En uskaltanut koskea ulompaan oveen, mutta laitoin sisemmän lukkoon ja menin takaisin sänkyyn. Olin liian väsynyt ja liian pilvessä jaksaakseni miettiä tilannetta sen tarkemmin, suljin vain silmäni ja yritin ottaa vielä pikku torkut. Toivoin että ne olisivat menneet pois, mutta eiväthän ne tietenkään menneet. Vartin päästä yksi niistä tajusi avata sen ulomman oven ja tuijotti minua lasin läpi. Oli noustava ylös.

 Oven takana odotti kaksi haalaripukuista ja kaksi siviiliasuista poliisia jotka olivat tulleet selvittämään törkeää huumausainerikosta. Ne seisoivat siellä parvessa ja ihmettelivät hamppujani, joita kasvatin nyt kolmatta vuotta. Heti seinän vieressä oli kuuden neliömetrin kokoinen penkki ja olin tehnyt hampuista sille kesälle myös aidan pihan perälle. Komeita, yli parimetrisiä kasveja, jotka saattoivat toki näyttää vähän epäilyttäviltä. Korkeimmat kasvoivat räystääseen asti, tekivät kaksi yhdeksänkymmenen asteen mutkaa ja jatkoivat katolle. Pihamme oli kumminkin sen verran suojainen, ettei niitä kukaan ulkopuolinen voinut kovin helposti nähdä ja naapurini olivat kasvatuksesta hyvin tietoisia. Asuin rivitalossa, jonka takapiha oli aivan metsän laidassa ja naapurin aidattu terassi peitti tehokkaasti näkyvyyden parkkipaikalta.

 Joku ystävällinen sielu, joka olisi luultavasti 40-luvulla ilmiantanut juutalaisia Gestapolle, oli silti tehnyt kasveistani ilmoituksen. En ollut niistä lainkaan huolissani, sillä olin edellisenä kesänä ollut vahtimassa poliiseja kun he olivat ratsanneet kaverini ja silloin samoista siemenistä kasvatetut kasvit oli todettu täysin laillisiksi. Sen sijaan vesipiippu, jääkaapissa oleva kannabisvoi ja sängyn päälle piilotettu metadoni vähän arveluttivat. Juuri tätä hetkeä varten minun piti olla säilyttämättä asunnossani mitään laitonta, ettei se turmelisi uskottavuuttani, ja olin nyt epäonnistunut siinä surkeasti.

 Sain kerättyä itseni parissa minuutissa ja päätin ottaa tilanteesta edes kaiken irti, kun siinä kerran olin. Selitin kasvieni olleen päihdekäyttöön soveltumatonta öljyhamppua ja täysin laillisia kasvattaa. Kehotin haistelemaan kasveja, sen kokoinen viljelmä marijuanaa olisi haissut koko pihan alueella ja sen olisi tunnistanut parkkipaikalle asti. Minun kasvini sen sijaan tuoksuivat lähinnä koivunlehdiltä ja poliisitkin totesivat, ettei kyseessä tainnutkaan olla huumekasvi. Sitten pummasin toiselta haalaripukuiselta tupakan ja aloin juttelemaan mukavia. Olin ollut jonkin aikaa tupakkalakossa, mutta sillä hetkellä tuntui, että hermosavut voisivat olla paikallaan.

 Tunnelma oli kyllä toisaalta tilanteeseen nähden aika rento, joskin vähän omituinen. Istuin terassilla rikkinäisellä puutarhajakkaralla, aurinko nousi esiin metsän takaa ja poliisit seisoivat edessäni nurmikolla puoliympyrässä. Kuuntelemassa kun pohdiskelin todellisuutta, tietoisuutta ja vapaan tahdon illuusiota. Kysyin mitä mieltä he olivat kannabiksen kieltolaista, kokeilin vähän kepillä jäätä. Myönsivät alkoholin aiheuttavan enemmän ongelmia ja kehottivat minua pyrkimään politiikkaan. En osannut aivan varmaksi sanoa, kuinka paljon siinä kehotuksessa oli sarkasmia. Vastasin olevani politiikkaan aivan liian rehellinen ja korkealla moraalilla varustettu, mikä saattoi mahdollisesti olla tottakin. Kerroin juttuja jotka olivat hyvän maun ja täysjärkisyyden rajoilla, ihan vain nähdäkseni miten ne reagoivat.

 Nuorin koko porukasta, se jolta pummasin tupakan, nyökytteli vain hyväksyvän näköisenä ja naureskeli. Vaikutti aika paljon pössyttelijältä jopa virkapuku päällä. Epäsiisti parta ja pörröiset hiukset, jokseenkin tanakka, toi aika voimakkaasti mieleen Seth Rogenin Superbadissa. Mukavan ja rennon oloinen, ei välttämättä erityisen uskottava poliisina.

 Vanhimman reaktio ja olemus olivat täysin päinvastaiset, hän muistutti mustassa nahkatakissaan ja kaljuksi ajellussa päässään vähän ss-upseeria ja katseli vain hiljaa hyvin närkästyneen oloisena. Häntä selvästi ärsytti minun tuttavallinen suhtautumiseni ja se, etten kunnioittanut hänen auktoriteettiaan poliisina, juttelin menemään ikään kuin olisimme olleet kaikki vain ihmisiä. Naureskelinkin saatana ja kyseenalaistin koko systeemin.

 Vanhempi virkapukuinen oli aika hämmentyneen oloinen ja myötäili välillä, vaikka valtaosa siitä mitä sanoin, vaikutti menevän aika paljon yli hilseen. Mukava, mutta ehkä vähän yksinkertainen. Oli siellä vain tekemässä työtään. Ja kaljuuntunut yhtä pahasti kuin minä, mikä saattoi herättää vähän molemminpuolista sympatiaa.

 Nuorempi siviilipukuinen oli mielenkiintoisin tapaus, yritti olla olevinaan ystävällinen ja avarakatseinen, mutta kiihtyi välillä yllättävän helposti ja reagoi hyvin lapsenomaisesti siihen, ettei maailma välttämättä ollutkaan semmoinen, kuin hän oli sen kuvitellut. Toi mieleen urheilijan, joka on voittaessaan nöyrä ja osoittaa hyvää urheiluhenkeä, mutta hävitessään keksii kaikki mahdolliset tekosyyt ja syyttää kaikkia muita paitsi itseään. Olin tavannut hänet myös aikaisemmin ja silloin hän hallitsi hermonsa erinomaisesti, vaikka vastapuoli huusi ja yritti provosoida. Ehkä ongelma olikin siinä, että rauhallisesti argumentoivan kanssa hän ei voinut kokea älyllistä ylemmyydentunnetta, jota tuntui aika kovasti tarvitsevan

 Poliisit kuuntelivat juttujani sen aikaa kun tupakoin, tekivät sitten puolihuolimattoman kotietsinnän ja ottivat hampuista pari näytettä, joita lähtivät autolleen tutkimaan. Asuin kaksiossa jota olin muokannut siten, että yksi olohuoneen seinistä oli purettu lähes kokonaan ja seinän takana ollut vaatehuone muutettu makuualkoviksi, jossa oli kiinteä pylvässänky. Myös keittiön ja olohuoneen välinen seinä oli avattu niin, että lähes koko asunto oli yhdessä tilassa. Tämän tilan ulkopuolelle jäivät vain eteinen, kylpyhuone ja entinen makuuhuone, joka oli muutettu työhuoneeksi, mutta ei ollut ollut pariin vuoteen käytössä. Poliisit eivät löytäneet mitään laitonta, enkä odottanut kasvienkaan suhteen tulevan mitään ongelmia, näytin selvinneen säikähdyksellä. Mutta pikatesteri näyttikin yllättäen positiivista THC:lle ja tilanne muuttui aivan täysin. Poliisikoira tuotiin paikalle ja kämppä koluttiin kokonaan läpi, tutkinnanjohtaja määräsi puhelimen välityksellä kasvit niitettäväksi ja minut tuotavaksi putkaan. Tässä kohtaa se natsin oloinen osoitti yllättävää empaattisuutta ja ilmoitti ettei nähnyt putkaan viemistä tarpeellisena, ja sai myös pienen neuvonpidon jälkeen kantansa läpi.

 Nuorempi, tunneherkkä tutkija heittäytyi hyvin epäluuloiseksi kaikkea kohtaan ja alkoi käymään innokkaasti keittiötä läpi, kovistellen minua epäilyttävinä pitämistään löydöistä. Muun muassa jääkaapin pakastelokerosta löytynyt jäinen vuohenmaito sai aikaan valtavan innostuksen, joka kyllä vaihtui nopeasti katkeraan pettymykseen. Olin myös pakannut ylimääräisiä astioita keittiön kaapin ylähyllylle, ettei kertyisi niin paljon tiskattavaa kerralla, ja varsinkin pakastepussissa olleet lusikat herättivät suhteettoman innostuneen reaktion, josta olisi voinut kuvitella tyypin löytäneen tien Eldoradoon tai parannuskeinon kaikkiin mahdollisiin syöpiin. ”Saatana, pussillinen lusikoita!”

 Samalla hyllyllä oli myös lautasia, mukeja, veitsiä ja haarukoita, eivätkä ne olleet siellä ollakseen mahdollisimman piilossa, vaan poissa tieltä, kun eivät olleet käytössä. Tämä arkinen selitys niiden olemassaololle ei tietenkään kelvannut ja kun en niille muutakaan käyttötarkoitusta osannut kertoa, joutui koira haistelemaan niitä, kunnes alkoi jo näyttämään vähän nololta ja vaivautuneelta. Tämä pettymys oli ilmeisesti molemmille liikaa ja loppu etsinnästä meni ilman mitään sen suurempaa draamaa ja kaikki laittomuudetkin olivat jäädä löytymättä.

 Koiraparka tosin joutui pyörimään myös ulkovarastossa tuhottoman kauan. Varaston avainta ei löytynyt mistään, mikä luonnollisesti herätti melkoisia epäluuloja. Varastokoppien ovissa oli kumminkin onneksi isot vanhanaikaiset lukot ja sain varaston auki naapurin avaimella. Se oli täynnä naulaisia listanpätkiä ja muuta remonttijätettä, joiden takia olin huolissani, ettei koira vain loukkaisi siellä itseään. Romua kun oli oikeasti ainakin puolen metrin korkuisesti koko lattian laajuudella. Mutta viimeistään huolehtimiseni koirasta tulkittiin niin, että siellä oli piilossa jotain. Niinpä se joutuikin pyörimään monta minuuttia ympyrää neljän neliön kokoisessa kopissa ja tasapainoilemaan jätevuoren päällä, kunnes poliisit viimein uskoivat, ettei sieltäkään löytyisi mitään.

 Mutta juuri kun poliisit olivat jo tekemässä lähtöä, se nuori haalarityyppi vain marssi sisälle ja huomasi välittömästi olohuoneen pöydän alla vesipiipun, jota muut eivät olleet löytäneet, vaikka olivat kiertäneet kämpän moneen kertaan koiran kanssa läpi. Taisi olla entuudestaan tuttu esine, kun pisti niin heti silmään ja tunnisti jopa, että se oli hooka eikä bongi, ja tiesi vielä niiden eronkin. Mutta olipa piippu mikä hyvänsä niin positiivistahan sekin näytti THC:lle ja lähti myös mukaan. Samoin kuin hampunsiemenet, vaikka niitä voi ostaa ihan normaalista ruokakaupasta.

 Siementen takavarikoiminen oli aika älytöntä, mutta siitä perkeleen piipusta arvelin tulevan ongelmia. Eikä sen piilottaminen olisi ollut isokaan homma, jos en olisi ollut niin tokkurassa kun heräsin. Olin silti niinkin ystävällinen, että tyhjensin piipun vedestä, etteivät lotraisi sitä matkalla mihinkään ja sotkisi paikkoja. Kasvien vieminen minua kuitenkin eniten ärsytti. Uskoin saavani ne takaisin, mutta liian aikaisen sadonkorjuun takia siemenet, joista olisin kylvänyt seuraavan vuoden kasvit, eivät ehtineet valmiiksi.

 Poliisitkin pahoittelivat tätä ja pääsimme ihan hyvään yhteisymmärrykseen asiasta, tekivät kumminkin vain työtään ja kyse oli kumminkin vain hampusta. Kättelimme hyvästiksi ja toivotimme puolin ja toisin hyvää päivänjatkoa.

 Poliisien lähdettyä huomasin keittiön lattialla ainakin parin gramman nupun aivan oikeaa kukkaa ja oli vain tuurista kiinni, ettei sitä ollut paljon enemmänkin. Olimme edellisenä päivänä istuneet parin kaverin kanssa iltaa ja toisella oli ollut parisataa grammaa mukana. Hänen oli myös ollut tarkoitus jäädä yöksi, mutta lähtikin sitten kuumeisen olon takia kotiinsa. Toinen oli herännyt vähän kahdeksan jälkeen sohvalta ja lähtenyt takaoven kautta, mikä oli ollut syy siihen, ettei se ollut ollut lukossa kun poliisit olivat tulleet.

 Keittiön pöydällä oli epäilyttävän näköistä valkoista jauhetta, olin edellisenä iltana kokeillut menisikö metadoni päähänkin nokkaan vetämällä. En ollut huomannut mitään eroa syömiseen, kirveli vain pirusti. Mutta olin toisaalta aina tykännyt nenähommista ja niistänyt vuosien mittaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta.

 Jääkaapissa oli edelleen noin sata grammaa kannabisvoita, mikä oli jäänyt vuohenmaidon ja lusikoiden varjossa täysin huomiotta.

 Ensimmäisessä laatikossa jonka avasin, oli päällimmäisenä vaaka, jonka pinnalta olisi saanut näytteen suunnilleen kaikista maailman huumeista.

 Entisestä työhuoneesta löytyi lamppuja ja muita kasvatustarvikkeita, ulkovarastossa oli vanha bongi, jonka olemassaolon olin kokonaan unohtanut.

 Hampunsiemenet annoin itse, kasveja oli mahdotonta olla huomaamatta ja piippukin oli ihan näkösällä, mutta silti kolme poliisia ja koira eivät huomanneet sitä, vaikka pyörivät tunnin samassa huoneessa. Aivan kauhean vakuuttavaa kuvaa ei kyllä antanut, mutta samaa tasoa olivat toisaalta olleet muutkin kotietsinnät joista olin kuullut tai joissa olin ollut paikalla. Kymmeniä grammoja kannabista, läppäreitä, pillereitä, puukkoja ja puntareita, jopa semmoisia joiden olemassaolon omistaja oli autuaasti unohtunut, oli löytynyt parissa minuutissa sen jälkeen, kun useampi poliisi oli ensin kääntänyt monen tunnin ajan asuntoa ympäri.

 Vaikutti melkein siltä, että pyörivät vain tärkeän näköisenä kuin puolukat pillussa, ymmärtämättä varsinaisesti mitä olivat tekemässä tai etsimässä.

 Pääsin kumminkin todella vähällä verrattuna joihinkin kavereihini, joita oli myös ratsattu jonkun aina valppaan kyläpoliisin ilmiannon perusteella. Yksi haettiin työpaikan parkkipaikalta, mutta työpaikalle ei annettu silti ilmoittaa poissaolosta ja hän menetti näin palkan niiltä kolmelta päivältä jotka istui ainakin oman kertomansa mukaan täysin syyttömänä kopissa. Sen sijaan vartija kävi vain vittuilemassa ja syyttämässä töissä sekaisin olemisesta kun hän pyysi saada soittaa sinne.

 Toisen talosta hajotettiin ulko-ovi, koska hänet oli jo viety putkaan, eivätkä poliisit päässeet sisälle. Sen jälkeen kaikkien kaappien ja laatikoiden sisältö vain tyhjennettiin lattialle ja koko talo jätettiin hirvittävään kuntoon.

 Epäiltyjen kavereita ja sukulaisia pidettiin kopissa ja kovisteltiin rikoksista, joista heillä ei ollut minkäänlaista käsitystä. Epäiltyjä ratsattiin mahdollisimman näyttävillä operaatioilla, joissa kolmen maijan ja kymmenen poliisin voimin tehtiin täysin ylimitoitettu rynnäkkö. Luultavasti osittain myös siksi, että poliisit saivat jännitystä elämään ja hippejä oli mukava kovistella, kun ei tarvinnut pelätä todellista vastarintaa. Toisaalta todisteiden puutteessa myös häpeärangaistuksena, aina kun ei edes löytynyt mitään, mutta maine meni pysyvästi.

Hamppu

Innostuin hampusta vähän puolivahingossa. Pari kaveriani olivat sekaisin autoilleet hamppupellon ohi ja innoissaan vieneet sitä niin paljon kuin olivat saaneet autoon mahtumaan, luulleet osuneensa kultasuoneen. Se, että kasveja oli heti tien vieressä täysin avoimesti monta hehtaaria, ei ollut soittanut mitään kelloja. Eikä niin pienen osuuden vieminen tainnut tuntua edes varastamiselta.

 Toivat niitä sitten meillekin jätesäkillisen näytille ja pienen tutkimisen jälkeen totesimme kasvit öljyhampuksi. Ne ripustettiin kaverin vintille kuivumaan ja sinne ne sitten unohtuivatkin, kun eivät päähänkään menneet.

 Muutamaa kuukautta myöhemmin katsoin lääkekannabisdokumentin, jossa keskityttiin lähinnä CBD:n vaikutuksiin useimpien kannabiksen lääkinnällisten vaikutusten takana. Söin siihen aikaan masennuslääkkeitä, jotka aiheuttivat maanisuutta, ja maanisuuteen tasaavia lääkkeitä, jotka tekivät elämästäni helvettiä. Lääkkeiden lopettamisen yrittäminen aiheutti kumminkin niin kauheita vieroitusoireita, ettei se ollut onnistunut. Päihdekäyttöön jalostettu kannabis lievitti joitain oireita, mutta pahensi toisia, enkä myöskään halunnut olla jatkuvasti pilvessä.

 Kokeilin sitten eräänä unettomana yönä polttaa hamppua, jota oli jossain välissä kulkeutunut vähän myös minun asunnolleni, ja tuntui, kuin olisin saanut elämäni takaisin. Fyysinen olo parani välittömästi, mieli rauhoittui ja ensimmäistä kertaa kuukausiin kykenin ajattelemaan selkeästi.

 Seuraavana päivänä kävin hakemassa muovikassillisen hamppua kaverini vintiltä ja lopetin kaikki lääkkeeni kuin seinään. Vieroitusoireet olivat todella jäätävät, mutta pysyivät siedettävinä, kun join useamman litran hampputeetä ja poltin parikymmentä hamppusätkää päivässä. Matalista pitoisuuksista huolimatta olo pysyi puolisen tuntia polttamisen jälkeen täysin oireettomana ja korvasin jopa tupakan kokonaan hampulla.

 Uskoin tässä vaiheessa edelleen, että aivoissani oli jokin parantumaton kemiallinen epätasapaino, johon tarvitsin jatkuvan lääkityksen, ja päätin korvata pillerit hampputeellä. Lääkitykseni oli aiheuttanut todella pahoja keskittymisvaikeuksia ja olin saanut jostain semmoisen käsityksen, että CBD olisi vesiliukoinen, enkä tätä asiaa enää myöhemminkään tarkistanut. Vieroitusoireisiin polttamani hamppu oli sisältänyt sitä suunnilleen samoja, tai jopa vähän suurempia pitoisuuksia kuin aiemmin polttamani lajikkeet, mutta ilman THC:n päihdyttävää vaikutusta. Sen sijaan kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön juomani hampputeen vaikutus perustui lähinnä plaseboon, sen lisäksi, että se teki hyvää vatsalle.

 Perehdyttyäni sitten hamppuun enemmänkin, huomasin että se voisi monikäyttöisyytensä ja ekologisuutensa ansiosta olla maailman merkittävimpiä viljelykasveja, mitä se oli ollutkin tuhansia vuosia. Hamppu sitoo 2-3 kertaa enemmän hiilidioksidia kuin sama määrä puuta ja siitä saadaan korjattava sato joka vuosi. Raaka-ainetta paperille, vaatteille, biomuoveille, eristemateriaaleille ja lukemattomille muille tuotteille, siemenet ovat yksi maailman ravintorikkaimmista ruoka-aineista, eikä sen viljelyssä tarvita lainkaan torjunta-aineita. Valitettavasti kannabis demonisoitiin ja kiellettiin 1900-luvun alkupuolella, lähinnä rasististen ennakkoluulojen ja eri teollisuudenalojen etujen takia. Ja myös teollisuushampun viljely romahti siinä sivussa. Ekologisuudesta innostuneena päätinkin selvittää, voisinko kasvattaa hamppuni itse sen sijaan, että tilasin ne Englannista.

 Suomesta kun hampputee oli vähin äänin hävinnyt markkinoilta, johon syykin oli selvinnyt pienen soittokierroksen jälkeen. Kävin läpi kaikki suurimmat luontaistuotekaupat ja viimein yhdestä kerrottiin, että Evira oli epävirallisesti kieltänyt maahantuojia tuomasta sitä enää maahan sen jälkeen, kun sen positiivisista terveysvaikutuksista oli alkanut ilmestymään ihan tutkittua tietoa. Eikä tämä kuulemma ollut edes mitään uutta, vaan normikäytäntö.

 Seuraavaksi soitin yhteisen ystävämme kautta tuntemalleni poliisille selvittääkseni tulisiko siltä taholta mahdollisesti ongelmia. Hän varoitti KRP:n tavasta määritellä kaikki kannabis huumausaineeksi ja antoi vinkkejä kasvien kasvattamisen salaamiseksi, sanoi, että hänen teki mieli kehottaa ilmiantajia hankkimaan elämä ja lyödä luuri korvaan kun soittivat, ja kertoi, että vaikka ei itse polttanutkaan, niin tunsi kuitenkin paljon pössyttelijöitä ja kasvattajia, ja toivoi, että kannabis laillistettaisiin pian, koska se sopi niin monelle niin paljon paremmin kuin alkoholi.

 Kun varoitin, että puhelintani saatettiin mahdollisesti kuunnella, hän sanoi vain, että hänelle tulisi siitä paljon enemmän ongelmia kuin minulle ja toivotti ”KRP:n pojille terveisiä”. Tämä nauratti molempia, koska kaikki puhelimen kuuntelemista epäilevät sanoivat tuon aina kun puhelu alkoi kaikumaan. Puhelun jälkeen laitoin television päälle ja siellä alkoi juuri Pasilan huumevalistusjakso, universumiakin tuntui naurattavan.

Hänen suhtautumisensa oli todella positiivinen yllätys sen jälkeen kun olin vuotta aiemmin kysynyt toisen puolitutun poliisin mielipidettä ystäväni suunnitellessa kasvatusta. Ensinnäkään tuo toinen poliisi ei uskonut, että kysyin ystäväni puolesta, vaan viisasteli jotain legendaarisesta ”yhdestä kaverista” ja lopuksi vielä vähän haistatteli, ennen kuin totesi, ettei uskonut yhdenkään poliisin hyväksyvän semmoista.

 Niin kuin se olisi ollut jotenkin oleellista kenen puolesta sitä kysyin. Ja yleensäkin olisi ollut typerää kysyä omasta puolestani, jos olisin suunnitellut tekeväni jotain laitonta, enkä ollut varma hänen reaktiostaan. Hänhän olisi saattanut vaikka odottaa, että olisin saanut kasvatuksen alulle ja tehdä siitä sitten ilmoituksen.

 Selkävaivainen ystäväni vain oli kyllästynyt ostamaan kipuihinsa polttamaansa kannabista ja olimme kuulleet huhuja tyypistä, joka kasvatti itselleen poliisin epävirallisella luvalla. Pohdimme voisiko semmoinen olla oikeasti mahdollista ja kysyin mielipidettä tuolta tietämältäni poliisilta, joka ei ollut aikaisemmin vaikuttanut kovin natsilta. Melkoista ylemmyydentunnetta hän kuitenkin osoitti siihen nähden, että jakoi useampaankin kertaan humalassa omankädenoikeutta ja suunnitteli viimeksi hänet nähdessäni pöytälaatikkofirman perustamista Viroon voidakseen jättää autoverot maksamatta. Ja hän oli myös väärässä, koska tutustuin myöhemmin siihen tyyppiin, joka oli saanut vuosia kasvattaa poliisin hiljaisella hyväksynnällä, kun vain piti matalaa profiilia eikä myynyt yhtään.

 Seuraavaksi aloin etsimään sopivaa lajiketta ja pohtimaan, miten saisin kasvatukseni kätevimmin piilotettua. Tarkoitus oli löytää mahdollisimman korkean CBD- ja matalan THC-pitoisuuden omaavia kasveja, joista voisi leipoa pikkuleipiä. Syötynä vaikutus kestää kauemmin, enkä halunnut enää polttaa mitään, kun olin tupakoinnistakin päässyt eroon. Enkä siis ollut joutunut vain korvaamaan tupakkaa hampulla, joka helpotti vieroitusoireita, vaan lopettanut polttamisen kokonaan, koska hamppu ei itsessään aiheuttanut riippuvuutta.

 Kaikki löytämäni lajikkeet sisälsivät kumminkin myös THC:tä sen verran korkean pitoisuuden, että niiden todistaminen muuksi kuin huumekasveiksi olisi ollut hyvin vaikeaa. En myöskään halunnut joutua stressaamaan kasvien mahdollisesti paljastumisesta ja sisäkasvatus olisi muutenkin vienyt pohjan niiden ekologisuudelta. Niinpä otinkin aivan uuden lähestymistavan ja valitsin matalista kannabinoidipitoisuuksista huolimatta lajikkeekseni kotimaisen öljyhampun ja päätin istuttaa kasvit täysin avoimesti takapihalleni. Tarkoitukseni ei ollut millään tavalla yrittää kiertää kieltolakia, vaan kasvatuksen laillisuudesta tuli sen tärkein peruste ja ideologinen lähtökohta.

 Kävin vielä poliisilaitoksella keskustelemassa asiasta, kerroin mitä aioin kasvattaa ja miksi, ja pyysin myös ilmoittamaan osoitteeni tutkijoille siltä varalta, että he olisivat halunneet käydä tarkastamassa kasvustoni. Päivystäjänä sattui olemaan oikeinkin asiallinen ja avarakatseinen poliisi, joka ei nähnyt asiassa mitään ongelmaa ja ihmetteli miksi vaivauduin yleensäkään ilmoittamaan siitä. Totesimme kumminkin yhdessä, että parempi katsoa kuin katua. Kaikki kun eivät erota öljyhamppua ja marijuanakasvia toisistaan, vaikka asiasta mitään ymmärtävän pitäisi ne kyllä hajunkin perusteella tunnistaa.

 En ollut koskaan ollut varsinaisesti mikään viherpeukalo, eikä pihanikaan ollut aivan optimaalinen kasvatuspaikka. Talo ja metsä varjostivat vähän joka suunnasta eikä tuultakaan ollut tarpeeksi, ainoa riittävän aurinkoinen paikka oli semmoinen, johon tuli kovalla sateella vettä rännin yli. Mutta koska tärkeintä oli kasvatus sinänsä, aloin vain reippaasti hommiin. Tilasin pari kuutiota multaa, sekoittelin kalkit, tuhkat ja kananpaskat, istutin ensimmäiset siemenet liian tiheään ja innoissani kastelinkin niitä aivan liikaa, mutta sieltä ne kumminkin nousivat muutaman päivän jälkeen pintaan.

 Minun mielestäni se oli hienoin asia ikinä, mutta aika harva ymmärsi mitä olin tekemässä, saati sitten jakoi innostukseni. Polttelijat eivät millään meinanneet sisäistää, että kasvatin lajiketta mikä ei mennyt päähän. Toivoivat pääsevänsä osalliseksi sadosta ja uskoivat minun vähintäänkin istuttaneen sekaan muutaman päihdekäyttöön soveltuvan kasvin. Kun sain heidät vakuuttuneeksi etten ollut, he pitivät minua ehkä vähän yksinkertaisena ja käskivät äkkiä istuttamaan. Kannabiksen vastustajat taas katsoivat pahalla silmällä, ne ihmiset, joiden mielestä hamppukin on vain huumehörhöjen salajuoni jolla pyrkivät tuhoamaan maailman.

 Jatkuvalla valistamisella ja paasaamisella sain lähipiirini pikkuhiljaa ymmärtämään mistä oli kyse, vaikkakin lähes kaikki kutsuivat öljyhamppua sitkeästi kuituhampuksi. Ensimmäisen sadon valmistuttua jaoin hamppua kaikille halukkaille ja olin hyvin innostunut kuulemaan mihin erilaisiin vaivoihin siitä oli apua. Itselläni tärkeimmät vaikutukset olivat mielen rauhoittamisen lisäksi kuumeen alentaminen, vatsavaivojen helpottaminen, lihasten spastisuuden vähentäminen ja hengityksen helpottaminen. Olin huomannut osan vaikutuksista vaativan polttamista, vaikken ollutkaan täysin varma mistä se johtui. Mutta kun jalat kramppasivat välillä kauppareissulla todella ikävästi ja viimeistään kotimatkalla keuhkot tuntuivat tulevan pihalle, hamppusätkä ennen liikkeelle lähtöä poisti kummankin oireen täysin ja toisen polttaminen kotiin palattuani laski myös ruumiinlämmön takaisin normaaliksi.

 Siihen sekalaiseen seurakuntaan jotka olivat ystäviäni kuului hyvin erilaisia ihmisiä hyvin erilaisilla vaivoilla ja aika moni heistä kokeili hamppua joko juomalla, polttamalla, tai sekä että. Vaihtelevissa määrin he saivat apua ainakin unettomuuteen, vatsavaivoihin, astmaan, MS-tautiin, skitsofreniaan, migreeniin, erilaisiin kipuihin ja tulehduksiin, masennukseen, levottomiin jalkoihin, ahdistukseen, opiaattien vieroitusoireisiin ja krapulaan. Eikä yksikään tuntenut hampun menneen päähän, korkeintaan väsyttäneen, jos sitä yritti polttaa määräänsä enempää. Joidenkin kohdalla teho laimeni ajan myötä, mutta plasebon huomioon ottaenkin olin enemmän kuin tyytyväinen ja tiesin olevani oikeilla jäljillä.

 Eräs ystäväni alkoi risteyttämään hamppua vahvempien lajikkeiden kanssa saadakseen luotua kasvin jolla olisi enemmän lääkinnällistä potentiaalia ilman päihdyttävää vaikutusta ja joka ehtisi silti valmistua Suomen lyhyessä kesässä. Minun oli tarkoitus osallistua projektiin ja ideakin taisi alun perin olla minun, mutta ehkä vähän ironisesti terveydentilani huononi, eikä minulla riittänyt siihen voimia.

 Jatkoin kumminkin sitkeästi hampun kasvattamista takapihallani, vaikka olin joinakin vuosina niin huonossa kunnossa, etten kyennyt itse edes istuttamaan siemeniä. Myrsky kaatoi parina syksynä lähes kaikki kasvit ja aikaisti vähän sadonkorjuuta. Ratsian jälkeisenä kesänä iskivät joko varkaat tai vandaalit; kasveja oli katkottu ja revitty irti niin epäpätevän oloisesti, etten ollut täysin varma kummat. Mutta olivat kyseessä kummat hyvänsä, kasvatus ei yhtenäkään vuonna sujunut ilman jonkinlaisia vastoinkäymisiä. Eikä hamppu myöskään osoittautunut aivan semmoiseksi ihmeaineeksi kuin olin sen alkuhuumassa kuvitellut olevan, mutta tutkimus on kuitenkin todistanut kannabiksen valtavan potentiaalin lääkkeenä. Ja lääkkeenä sitä käytettiinkin tuhansia vuosia vähän joka vaivaan aina 1900-luvun alkuun asti.

 Tee oli joka tapauksessa hyväksi vatsalle, lopetin hampun avulla tupakoinnin useampaan otteeseen ja sen polttaminen lievitti lukuisia muitakin oireita. Jaoin sitä myös edelleen kaikille tarvitseville ja päivittäisen käytön sijaan se päätyikin tarvittaessa nautittavaksi yrtiksi. Lopetin viljelyn vasta myytyäni asuntoni ja muutettuani kerrostaloon ja viimeisenä kesänäkin kasvatin vielä yhden valtavan kasvin, joka jäi jälkeeni symboloimaan sitä ettei fasismille pidä milloinkaan antaa periksi.

KRP

Sain ratsian jälkeisellä viikolla kotietsintäpöytäkirjat postissa ja heti ensimmäisenä luki, että olisin kiistänyt kasvieni olleen ylipäänsä kannabista. Yritin sitä kyllä rautalangasta vääntää, mutta ilmeisesti ei ollut mennyt perille, että kannabista on erilaisia lajikkeita ja valtaosa maailmassa viljeltävästä kannabiksesta ei sovellu huumausaineeksi.

 Lähdin sitten poliisiasemalle selvittämään asiaa, en halunnut soittaa, koska luottamus virkavallan kuullun ymmärtämiseen oli kokenut pienoisen kolauksen. Selitin uudelleen, että kasvit olivat kyllä kannabista, mitä en ollut missään välissä edes kiistänyt, mutta semmoista lajiketta, jota ei voi käyttää huumausaineena. Tämän todistamiseksi pyysin mittauttamaan kasveistani THC-pitoisuuden eikä pelkästään tutkimaan sisälsivätkö ne sitä vai eivät. Lisäksi pyysin mittauttamaan kasvien CBD-pitoisuuden, koska CBD estää THC:n psykoaktiivista vaikutusta ja vaikuttaa näin osaltaan siihen voiko kasvia käyttää huumausaineena.

 Sanelin tekstin melkein sanasta sanaan, tarkistin sen ja pyysin tekemään pieniä korjauksia. Tämän prosessin pariin kertaan toistamalla saimme lausunnostani suunnilleen semmoisen kuin sen pitikin olla ja toivoin asian olevan sillä selvä.

 Keskusrikospoliisin huumausainerikoslaboratorio kieltäytyi kuitenkin mittaamasta CBD-pitoisuutta, koska heidän mukaansa sillä ei ollut mitään vaikutusta mihinkään. Heille asia oli niinkin yksinkertainen, että mikäli kasvi sisältää lainkaan THC:tä, se on huumausainetta ja sillä selvä. Kaikki kannabiskasvit sisältävät sitä, mutta jotkin lajikkeet niin pienen pitoisuuden, ettei sillä ole käytännön merkitystä. KRP siis käytännössä tutkii vain ovatko kasvit kannabista, mutta he eivät ole riittävän päteviä siihenkään, yhdeksästä tutkitusta kasvistani he löysivät THC:tä vain kahdesta. Toki on mahdollista, että he käyttävät testiä, jossa eivät näy esim. 0.2% matalammat pitoisuudet. En ole laborantti enkä tiedä miten nuo hommat käytännössä toimivat. Mutta se sotisi heidän omaa määritelmäänsä vastaan, jonka mukaan THC on laitonta, oli sen pitoisuus kuinka matala hyvänsä.

 Käytännössä kasvien käyttötarkoitus olisi helppo määrittää asettamalla sallituksi rajaksi 2%. Kukaan ei kasvattaisi päihdetarkoitukseen sitä laimeampaa lajiketta, koska se olisi täysin järjenvastaista. Ja toisaalta hamppu ei tuota ikinä niin korkeita pitoisuuksia, mikä estäisi väärät rikosepäilyt. Nykyisen käytännön mukaan jokainen hamppua kasvattava maanviljelijä voitaisiin tuomita törkeästä huumausainerikoksesta, koska muutamasta yksittäisestä kasvista löytyy aina mitattava määrä THC:tä.

 Tutkijat olivat myös todenneet poliisin ottaneen liian vähän näytteitä ja väittivät, että mikäli näytteitä olisi ollut enemmän, olisi myös löydetty huomattavasti korkeampia pitoisuuksia. Yhdeksän kasvia, joista seitsemästä he eivät löytäneet lainkaan THC:tä, yhdestä 0,3% ja yhdestä 0.6%. Ja tämän perusteella vaikutti todennäköiseltä, että seuraava näyte olisi sisältänyt esimerkiksi 15%. Asenteet ja ammattitaito tuntuivat olevan jostain vuosikymmenten takaa ja laboratorio täynnä pieniä Harry J. Anslingereita.

 Samoihin aikoihin myös Suomessa tuli markkinoille Sativex-niminen kannabisuutteesta valmistettu lääke, joka sisälsi puolet THC:tä ja puolet CBD:tä. Lääke sai myyntiluvan, koska sen väärinkäyttöpotentiaali katsottiin olemattomaksi eikä sillä ole päihdyttävää vaikutusta. Ja se johtui käsittääkseni tuosta THC/CBD suhteesta, CBD:n ollessa niin voimakkaan antipsykoottinen, että se on kliinisissä kokeissa toiminut tehokkaana lääkkeenä akuuttiin psykoosiin. Omien tutkimusteni lisäksi kävin myös aiheesta keskusteluja farmaseuttista kemiaa opiskelleen tohtorin kanssa, joka oli erikoistunut lääkeaineeksi soveltuvien yhdisteiden etsimiseen kasveista, ja myös hän vahvisti käsitykseni oikeaksi. Päihtymys on toki täysin subjektiivinen kokemus ja tunsin ihmisiä, jotka tunsivat jopa Buranan menevän päähän, mutta joka tapauksessa CBD:llä oli selkeästi hyvinkin merkittävä rooli tuon kokemuksen syntymisessä. 

 Keskustelimme aiheesta jonkin verran jo ennen kuin aloin kasvattamaan hamppua ja silloin hän tarjoutui tulemaan oikeuteen todistajaksi, mikäli asian kanssa tulisi koskaan mitään ongelmia. Hän oli kuitenkin ehtinyt jo turhautua niin pahasti Suomen viranomaisten ja oikeuslaitoksen toimintaan, että vapautin hänet tuosta lupauksesta. Ei voi yhdeltä mieheltä vaatia määräänsä enempää. Kun minullakin asiaan hyvin pinnallisesti perehtyneenä amatöörinä sattui aivoihin yrittäessäni keskustella poliisien kanssa, voin vain kuvitella, kuinka tuskallista sen on täytynyt hänelle olla. Sen lisäksi hän joutui perheineen poliisin ja syyttäjän täysin epäasiallisen vainon kohteeksi, koska tutki ja jalosti työkseen sellaista hamppulajiketta, jota ei voisi käyttää päihteenä. Tuli mieleen Jan Husin polttaminen roviolla. O sancta simplicitas.

 Ollessaan aiemmin todistajana samanlaisissa jutuissa, hän oli hyvin tarkasti ja yksiselitteisesti osoittanut, että öljyhampun käyttäminen huumausaineena on käytännössä lähes mahdotonta. Hänen mukaansa sen jalostaminen huumeeksi olisi yhtä helppoa kuin mustan miehen muuttaminen sinisilmäiseksi ja valkoihoiseksi, mahdollista mutta hyvin vaikeaa ja hidasta. Itse olisin voinut todeta, ettei se mennyt edes Michael Jacksonin resursseilla aivan putkeen.

 Oikeus oli kumminkin pitänyt uskottavampana todistajana poliisia, joka ei edes erottanut hede- ja emikasveja toisistaan ja oli arvellut kasveista joka tapauksessa saatavan hampunlehtiä. Kuinka paljon on kyse siitä, että asia on liian vaikea ymmärtää tai se aiheuttaa vastareaktion, jonka takia sitä ei kykene ajattelemaan järkevästi, ja kuinka paljon on kyse vain politiikasta, sitä on mahdotonta tietää. Mutta joka tapauksessa tämä todistaja olisi ollut aivan liian pätevä ollakseen hyödyksi oikeudessa. Poliisi on tässäkin asiassa se virallinen auktoriteetti ja Suomessa auktoriteetti on aina oikeassa, vaikka olisi väärässä.

Nuoruus

Aloin polttamaan kannabista 17-vuotiaana ja vaikka olinkin vähän turhan nuori, hillitsi se kumminkin jatkuvasti pahenevaa alkoholiongelmaani, mikä oli erittäin positiivista. Siihen aikaan oli tarjolla hyvin vaihtelevan laatuista tuontihasista ja sitäkin aika epäsäännöllisesti. Huumeidenvastaiset asenteet olivat nuorisonkin keskuudessa sen verran jyrkkiä, että koko kylän kotibileet alkoivat pikkuhiljaa vaihtumaan pienen piirin illanistujaisiin ja narkkarin maineen sai hyvin herkästi. Siitäkin huolimatta, että mitkään muut aineet eivät tulleet vielä vuosiin mukaan kuvioihin ja polttelu vain vähensi sekoilua huomattavasti.

 Join jo yhdeksännellä luokalla käytännössä joka viikonloppu molempina päivinä ja välillä viikollakin. Saatoin laittaa hetken mielijohteesta pirtua aamukahviin, vaikka ei ollut edes perjantai, ja vetää kouluun menemisen sijasta päiväkännit. Minulle kertyikin vuodessa 360 tuntia selittämättömiä poissaoloja, joiden takia luokanvalvoja uhkaili viimeiseen asti, etten saisi päästötodistusta. Menin kuitenkin rohkeasti päättäjäisiin kevyessä nousuhumalassa ja sain todistukseni, jonka jälkeen lensinkin kuvaavasti ulos päättäjäiskahveilta, kun sytytin ruokalassa ison sikarin.

 Teimme myös kavereideni kanssa kiljua yhteensä tuhansia litroja. Aluksi joimme sitä itse, mutta myöhemmin myimme valtaosan ja ostimme rahoilla kaljaa ja viinaa. Puolentoista litran kiljupullo maksoi kaksikymppiä ja toiminta oli välillä niin laajaa ja avointa, että joidenkin kavereideni vanhemmat keräsivät minulle tyhjiä mehukattipurkkeja. Maanantaisin seisoin ruokailun jälkeen koulun aulassa vihko kädessä ja ihmiset jonottivat tekemään tilauksia seuraavalle viikonlopulle. Lukioon mentyäni aloin hoitamaan tilaukset sähköpostilla.

 Lukiossa yritin vähän aikaa skarpata ja sain ihan hyviä numeroita, keskiarvoni taisi olla vähän yli kahdeksan. Ensimmäisellä ruotsinkurssilla sain kuuntelukokeesta ysin, jonka jälkeen opettaja tuli kysymään, mikä numeroni oli ollut peruskoulussa. Kun vastasin sen olleen kutonen, hän nauroi hyvin pilkallisesti ja väitti minun luntanneen, koska olin liian tyhmä saamaan niin hyvää numeroa rehellisesti.

 En ollut luntannut kertaakaan koko elämäni aikana ja vaikka se johtuikin enemmän välinpitämättömyydestä arvosanoja kohtaan, kuin varsinaisesti rehellisyydestä, pidin väitettä niin loukkaavana, että en tuon jälkeen tehnyt hänen tunneillaan enää mitään ja kirjoitin varsinaiseen kokeeseen ainoastaan ”50 prosenttia ruotsalaisista kävelee lahoilla puukengillä ja toiset 50 prosenttia eivät osaa edes kävellä.” Ja senkin suomeksi. Tästä huolimatta pääsin kurssin läpi, ilmeisesti ettei hän olisi joutunut opettamaan minua sillä uudelleen. Se jäi kumminkin ainoaksi ruotsinkurssiksi jonka kävin, ja sain sen ansiosta myöhemmin myös vapautuksen pakollisista ruotsinkursseista kahdessa ammattikoulussa.

 Asenteeni tuolta kurssilta alkoi hyvin pian heijastua muuhunkin opiskeluuni ja lisäksi minua ärsytti suunnattomasti monen muun omaksuma asenne, että olimme nyt jotenkin parempia ihmisiä, koska olimme lukiossa emmekä ammattikoulussa. Mielestäni se oli lähinnä merkityksetöntä peruskoulun kertausta ja vaikka opettelimmekin siellä myös uusia asioita, en pitänyt valtaosaa oppilaista tai opettajista mitenkään erityisen älykkäinä.

 Kun kirjoitin täysin omasta päästäni aineen naisten alempiarvoisuudesta eri uskonnoissa ja merkitsin lähteeksi pelkkien takakansien perusteella muutaman kirjan, joita en ollut todellisuudessa edes avannut, minua syytettiin oman ajattelun puutteesta. Puhumisen päivänä olisin pitänyt esitelmän kannabiksen laillistamisen puolesta, mutta se sensuroitiin esiintyjäpulasta huolimatta, koska se oli kuulemma liian hyvä ja vakuuttava. Vaikka sen pointti ei edes ollut kannabiksen ylistäminen tai sen käyttöön kannustaminen, vaan haittojen vähentäminen ja siitä muistuttaminen, että alkoholi ja tupakka ovat vähintään yhtä haitallisia, eivätkä mitkään päihteet ole hyväksi.

 Silloin kun jaksoin vielä käydä paikalla, luin valtaosan ajasta Tieteen kuvalehtiä kirjastossa, mutta pääsin kumminkin läpi niitä kursseja, joiden opettajat eivät olleet kovin tarkkoja poissaoloprosenteista. Tunneilla ollessani taisin lähinnä pelleillä ja aiheuttaa pahennusta, mutta sain kokeista hyviä numeroita ja keskiarvoni pysyi edelleen kahdeksan korvilla. Kursseja vain kertyi niin vähän, että ensimmäiset olisivat ehtineet vanhentua, ennen kuin niitä olisi ollut riittävästi.

 Puolentoista vuoden ja kahdenkymmenen kurssin jälkeen sain tarpeekseni ja lähdin vapaaehtoisena armeijaan. Kun kerroin tästä rehtorille, hän oli mennyt luokkaan ja tuuletellen kysynyt kaikilta olivatko he jo kuulleet, että lopettaisin koulun. Seuraavat päivät hän oli tapojensa vastaisesti ollut yhtä hymyä eikä ollut valittanut kenellekään mistään.

 Armeijassa minut puskettiin väkisin sotilaspoliisiksi, vaikka siihen olisi vaadittu ajokortti ja olin vasta 17-vuotias. Ensimmäinen auto, jolla elämäni aikana ajoin, olikin Uaz 4wd Cabriolet. Vanha venäläinen maastoauto, joita saatiin kaupan päälle, kun ostettiin tykkejä. Myöhemmin jatkoin siviilissä samalla linjalla ja ainoa omistamani auto oli vanha Lada, mikä ehkä osaltaan selittää, miksi en ikinä oppinut pitämään autolla ajamisesta.

 Iästäni huolimatta tunsin itseni vähän liian vanhaksi siihen porukkaan ja koko touhu oli mielestäni naurettavaa pelleilyä. Auktoriteettiongelmani ja yleinen välinpitämättömyyteni eivät tosin tainneet kauheasti auttaa asiaa. Join kaikki mahdolliset vapaat ja lomat ja käyttäydyin muutenkin hyvin epäsotilaallisesti. Kävimme jopa välillä vartiossa ollessamme naukkailemassa pontikkaa kaverin autolla.

 Vaikka toisaalta joitain upseereita katsoessani alkoholin väärinkäyttö tuntui olevan pikemminkin sotilaallisuuden edellytys. Meidän aikanamme oli vielä vartiopäällikön sijaan päivystävä upseeri, ja eräskin luutnantti oli järkyttävässä kännissä koko vuoronsa ajan. Olin päivystävän upseerin apulaisena ja hän käski hälyttää virka-apujoukot paikalle. Kun menin ilmoittamaan virka-apujoukkojen olevan käskystä paikalla, hän istui toimistossaan jalat pöydällä tupakkaa poltelleen, päällään sekalainen yhdistelmä erilaisia sotilas ja siviilivaatteita ja naamallaan parin päivän sängen lisäksi lobotominen ilme. Vähän aikaa tuijotettuaan hän käski minun sanoa niille, että painuvat vittuun, ja paiskasi oven kiinni.

 Leirillä ollessamme, kun olin lämmittämässä upseereiden saunaa, kaikki vesi käskettiin jäähdyttää valmiiksi, etteivät ne polttaisi itseään. Syykin tälle selvisi kun ensimmäiset saapuivat moottorikelkalla ja ajoivat sen nurin saunan pihalle, josta pääsivät juuri ja juuri kävelemään sisälle. Kuskina ollut kaverini oli kantanut metsään viisi koria kirkasta viinaa, jotka oli merkitty rahtikirjaan elintarvikkeiksi.

 Suoriuduin kumminkin epäsotilaallisuudestani huolimatta palveluksesta ihan kunnialla ja pidin varsinkin lähitaistelukoulutuksesta, jota meillä oli lähes päivittäin. Kouluttajamme oli entinen liikuntakasvatusupseeri ja todella rento tyyppi. Hän muun muassa kielsi herroittelemasta itseään tai vetämästä lippaan, ettei vain nousisi kusi päähän.

 Elinikäisiä ystävyyssuhteita, joita armeijassa kerrotaan syntyvän, en silti muodostanut. Kotiutumisen jälkeen en pitänyt keneenkään mitään yhteyttä.

 Terveyteni alkoi heikkenemään armeijan jälkeen ja minulla oli kausittain pientä lämpöä useamman viikonkin kerrallaan. En ollut ikinä ollut erityisen hyvässä kunnossa nuorena aloitetusta kovasta treenaamisesta huolimatta ja olin aina välillä väsähtänyt todella helposti, mutta tähän sairasteluun liittyi aivan uudenlaista uupumusta. Epäilin asunnossani olleen mahdollisesti hometta ja muuttaminen helpottikin vähäksi aikaa oireitani, mutta pian ne kumminkin palasivat takaisin. Toisaalta kaikki asuntoni olivat vanhoissa rakennuksissa, joiden kuntoa saattoi pitää jonkin verran kyseenalaisena.

 Olimme myös juoneet kaverini kanssa loppusodassa vettä suolammesta, kun meidän ryhmällemme ei ollut muistettu kertoa, että alueella oli havaittu erityisen paljon myyräkuumetta. Muiden kotiutuessa hän jäi makaamaan varuskuntasairaalaan kuoleman kielissä, mutta minulla ei ollut mitään oireita. Joimme kumminkin samasta kenttäpullosta ja mahdollisesti jokin ikävä sankkeri oli jäänyt elimistööni muhimaan.

 Mutta oli syy mikä hyvänsä, terveyteni heikkeni kausittain niin paljon, että se vaikeutti merkittävästi jaksamistani arjessa. Pisimmillään minulla oli yhtäjaksoisesti yli vuoden ajan lämpöä ja siihen liittyvää huonovointisuutta ja väsymystä. Minua tutkittiin jonkin verran naapurikaupungin sairaalassa, mutta kun mitään varsinaista syytä ei löytynyt, tutkimukset lopetettiin ja minun käskettiin vain yrittää pärjäillä. Ihmisen sisäisen termostaatin kerrottiin menevän välillä jostain syystä epäkuntoon, mutta sen ei pitänyt olla vaarallista ja tilani kerrottiin korjautuvan ajan myötä, kun vain jatkaisin mahdollisimman normaalia elämää.

 Sairastelusta huolimatta sainkin ammattikoulun käytyä ja olin kaikki kesät töissä Rautaruukilla. Ammattikoulussa suurin saavutukseni taisi tosin olla syksyllä 2001 kuvattu George W. Bushin ja Osama bin Ladenin vähemmän tunnetusta vaihto-oppilasvuodesta Suomessa kertonut lyhytelokuva, jossa käsikirjoittamisen ja ohjaamisen lisäksi näyttelin Osaman roolin.

 Poliittisesti epäkorrektin ja turhankin ajankohtaisen aiheensa lisäksi elokuva herätti pahennusta runsaalla alastomuudellaan ja suomalaisen juomakulttuurin esittelyllä. Se päättyi ronttinaamareita, steariinileikkejä ja ruoskintaa sisältäneisiin sadomasokistisiin orgioihin ja tuon loppuhuipennuksen aikana opettajamme, nuori hienosteleva nainen, joka omien sanojensa mukaan arvosti ainoastaan korkeakulttuuria, sammutti elokuvan ja uhkasi hommata meille potkut koulusta, minkä jälkeen ryntäsi ulos luokasta.

 Tässä kohtaa olisi ehkä ollut myös syytä miettiä, kuinka oleellinen kurssi videovalokuvaus oli metallipuolella.

 Emme saaneet potkuja, mutta tuo opettaja otti sen sijaan elokuvamme mukaansa lähtiessään kesken vuoden jatkamaan omia opintojaan. Hommasin hänen puhelinnumeronsa ja pyysin palauttamaan sen, kertoen samalla aina tienneeni hänen halunneen minua.

 (Joskus aikaisemmin, kun olin ottanut vasta tatuoinnin selkääni ja pyysin hänen tunnillaan kaveriani levittämään siihen rasvaa, hän katsoi minua kysyvän näköisenä, koska olin riisunut osittain paitani. Nuolaisin sormeani ja pyöritin sitä sitten nännini ympärillä, jonka jälkeen hän meni aivan punaiseksi ja käski änkyttäen minua laittamaan paidan takaisin päälle.)

 Hän ei kiistänyt asiaa mitenkään ja lähetti elokuvan mukana lyhyen kirjeen, jonka jälkeen tekstailimme jonkin aikaa, kunnes aloin seurustelemaan ja tuo yhteydenpito lopahti.

 Olin myös melkein kolme vuotta portsarina kotikyläni ainoassa baarissa ja välillä useamman viikonkin putkeen siten, että tein viikolla viisi aamuvuoroa tehtaalla ja viikonloppuna käänsin unirytmin ympäri olemalla molemmat illat ovella töissä. Portsarina oleminen oli myös henkisesti todella kuormittavaa, koska humalaiset ihmiset aiheuttivat jo läsnäolollaan ahdistusta ollessani itse selvinpäin. Joinkin yleensä työvuoron jälkeen pari olutta jotka kuuluivat työsopimukseen ja saatoin myös lähteä jonkin jatkoporukan mukaan nollaamaan pääni.

 Silti otin työn vastaan, kun sitä kerran tarjottiin ja jatkoinkin sitä sitkeästi niin kauan kuin suinkin kykenin. Mittani tuli täyteen, kun sillä hetkellä minun lisäkseni ainoa toinen portsari loukkasi jalkansa ja jouduin tekemään reilut pari kuukautta kaikki vuorot. Sen jälkeen pidin vapaan viikonlopun ja palasin vielä töihin, mutta laitoin puolen tunnin jälkeen pomolle tekstiviestin ja kerroin olevani viimeistä iltaa töissä.

 Jälkeenpäin ajateltuna tuo työ sopi minulle suunnilleen yhtä hyvin kuin taksin ajaminen, enkä olisi enää jatkanut sitä mistään hinnasta. Mutta opinpahan siinä asiakkaita tarkkaillessani ainakin sen, että ei ole olemassa mitään rajaa sille kuinka huonosti ihminen voi riittävästi juotuaan käyttäytyä.

 Havahduin alkoholin juomisen järjettömyyteen jo alaikäisenä, mutta sosiaalinen paine ja oman roolinsa vangiksi jääminen pitivät viha-rakkaussuhdetta yllä sen kanssa vielä vuosia. Olin oikeastaan vihannut sitä koko elämäni, ja rakkautta kesti vain sen lyhyen ajan, kun se auttoi pakenemaan todellisuutta.

 Ensimmäisen kerran muistan todellisuuden puskeneen nousuhumalankin läpi Venetsialaisissa, juhlissa, joissa koko kylä kokoontui säkkipimeänä syysyönä juomaan itsensä tiedottomaan tilaan satama-altaan ympärillä. Useampikin tyyppi tippui veteen vuosien mittaan, mutta ihme kyllä kukaan ei tainnut koskaan hukkua. Juttelin jonkun satunnaisen tuttavan kanssa ja kaikki olivat iloisella juhlatuulella, kun yhtäkkiä katselin pysähtyneessä hetkessä itseäni ja sitä kaikkea ulkopuolelta ja kaikki tuntui aivan järjettömältä. Turruttaa rationaalinen puolensa juomalla hermomyrkkyä, että voisi tehdä niitä asioita joita ei muuten uskaltaisi tai haluaisi tehdä ja sitten kokoontua kaikki samaan paikkaan sekoilemaan.

 Alkoholin väitetään tuovan ihmisen todellisen persoonan esille ja ilon ilman viinaa sanotaan olevan teeskentelyä, mutta nuo molemmat väitteet ovat paskapuhetta ja asiat ovat täysin päinvastoin. Alkoholi nimenomaan estää sen puolen toimintaa joka on eniten me itsemme ja nostaa esille vaistojen ja viettien varassa toimivan eläimen. Ihminen, josta tulee känniääliö, on yleensä se, joka joutuu selvinpäin hillitsemään itseään eniten, mutta ei se tarkoita, että hän olisi pohjimmiltaan mulkku, vaan pikemminkin päinvastoin. Ja se ilo, mitä alkoholi tuottaa, tulee juuri siitä, että teeskennellään, ettei ole huolta huomisesta.

 Reagoin tuohon havahtumiseen heittämällä viskipullon korkin pois ja juomalla itseni äkkiä tolkuttomaan humalaan. Tästä tulikin aika tyypillinen kaava minulle, otettuani muutaman halusin vain että ilta olisi pian ohi ja join muistit pois.

 Parikymppisenä onnistuin vedonlyönnin seurauksena pitämään vuoden tauon alkoholista, eikä sen käyttö ollut enää sen jälkeen millään tavalla miellyttävää tai hallittua. Jos oli ollut sitä ennenkään, mutta aloin tiedostamaan asian paremmin. Ensimmäisen puolikkaan tuosta vuodesta olin täysin raitis, jälkimmäisen polttelin lähes päivittäin kannabista ja se oli monessa mielessä siihenastisen elämäni parasta aikaa.

 Minulla oli aina ollut hyvin vaikea ja ristiriitainen suhde vastakkaiseen sukupuoleen, eikä yhtään aidosti toimivaa parisuhdetta. Selvinpäin olin liian ujo ja kömpelö, ja tavoittelin yleensä naisia joita en voinut saada. Humalassa olin suulas ja itsevarma, ja tavoittelin naisia, joita en oikeasti halunnut. Ja minun oli myös hyvin vaikea kunnioittaa naista, joka antautui semmoiselle ihmiselle, joka olin kännissä. Kummassakaan tapauksessa suhde ei ikinä toiminut ja mielenkiintoni lopahti viimeistään, kun olimme harrastaneet ensimmäisen kerran seksiä. Aika usein se muuttui pelkäksi kaveruudeksi jo ennen sitä. Minulle tuntui olevan täysin mahdotonta yhdistää rakkautta ja seksiä ja seksi oli myös jotain semmoista, joka pelotti ja ahdisti minua niin paljon, että halusin vain hoitaa sen mahdollisimman äkkiä alta pois. Ollessani potentiaalisen kumppanin kanssa kahdestaan, menin täysin autopilotille ja aloin vain ohjaamaan tilannetta sitä kohti, vaikka mielessäni rukoilin naisen keskeyttävän sen mahdollisimman pian. Silloinkin kun päädyin jonkinlaiseen suhteen tapaiseen, ne kestivät korkeintaan kuukauden ja koko sen ajan sabotoin suhdetta kaikilla mahdollisilla tavoilla pettämisestä lähtien.

 Pilvessä pystyin ohittamaan kaikki henkiset esteet ja aloittamaan ensimmäisen parisuhteen jossa tunsin, että minulla olisi oikeasti voinut olla jotain annettavaa. Emme pitäneet mitään kiirettä seksin suhteen, juttelimme vain hyvin vapautuneesti kaikesta ja tutustuimme toisiimme kunnolla. Uskalsin jopa haaveilla ensimmäistä kertaa perheen perustamisesta ja elämä tuntui täydelliseltä. Kävimme läpi aika ison kriisin, kun tyttöystäväni kokeili amfetamiinia, mutta pääsimme siitäkin yli, vaikka en hyväksynyt tuossa vaiheessa mitään kannabista kovempia huumeita.

 Todelliset ongelmat alkoivat, kun vuoden raittiuslupaukseni tuli täyteen ja aloin taas käyttämään alkoholia. Ensimmäinen känni oli tauon jälkeen järkyttävä pettymys ja päätin, etten joisi enää ikinä, mutta eihän tuo päätös tietenkään pitänyt. Tyttöystäväni halusi juoda silloin tällöin, samoin kuin muut ystäväni, ja pois jäämistä pidettiin porukan pettämisenä nyt kun olin jo voittanut vetoni ja ollut vuoden juomatta, eikä minulla ollut enää hyväksyttävää syytä. Alkoholin myötä palasivat epävarmuus, terveysongelmat ja uskottomuus. Suhteemme toimi vielä lähes vuoden ja ison osan ajasta jopa paremmin kuin aiemmin, mutta pinnan alla kehittyi jotain, joka tuhosi sen kokonaan. Minun oli enää mahdotonta ottaa seuraavaa askelta, koska elämä tuntui jotenkin valuvan suuntaan jota en halunnut.

 Erosimme vähäksi aikaa, ja eromme aikana kokeilin itsekin ensimmäisen kerran amfetamiinia. Päädyin kokeilemaan sitä samalla tavalla kuin luultavasti aika moni muukin niin sanotun porttiteorian uhri. Menimme kaverini kanssa hakemaan kannabista naapurikaupungista, mutta sitä ei ollutkaan tarjolla. Pelkästään amfetamiinia, jonka myyjä kehui maasta taivaisiin.

 Semmoisia yllätyksiä saattaa tulla, kun joutuu paitsi ostamaan päihteensä pimeiltä markkinoilta, myös käyttämään puhelimessa epämääräistä koodikieltä. Joskus aikaisemmin olisin luultavasti kieltäytynyt, mutta olin jo ylittänyt henkisesti jonkinlaisen rajan hyväksyessäni tyttöystäväni kokeilun ja minun piti muutenkin tehdä nopea päätös yllättävässä tilanteessa sosiaalisen paineen alla.

 Eräs huumepoliisi tosin kertoi joskus televisiossa tienneensä kymmeniä tapauksia, joissa ihmiset olivat vaihtaneet kannabiksen jopa heroiiniin olematta diilereiden kanssa missään tekemisissä ja jotain suomalaisen journalismin tasosta kertoi, että toimittaja hyväksyi tuon väitteen päätään nyökytellen ja silmäänsä räpäyttämättä. Yritin huutaa television läpi toiseen suuntaan, että mistä ne sitten sitä heroiinia saivat, mutta tuommoinen pieni tarkentava kysymys ei tullut toimittajalla mieleen.

 Itse amfetamiini vei lopullisesti kaiken uskottavuuden pelotteluun perustuvalta huumevalistukselta. Se kun ei pistänytkään välittömästi päätä ja elämää sekaisin, niin kuin kovien huumeiden oli kerrottu tekevän. Olo oli pirteä ja euforinen, eikä yöllä saanut nukuttua, mutta muuten kaikki tuntui suhteellisen normaalilta.

 Seuraavan kahden vuoden aikana käytin sitä kausittain jonkin verran, mutta en ikinä niin säännöllisesti, että siitä olisi seurannut samanlaisia ongelmia kuin alkoholista. En hengaillut missään huumeluukuissa tai viettänyt aikaani ongelmakäyttäjien kanssa. Minulla oli pari kontaktia, joilta sain reilusti jatkettua ja luultavasti aika ylihintaista amfetamiinia, jota ostettuani palasin välittömästi takaisin omaan maailmaani.

 Pahin kokemukseni sen kanssa oli, kun menin kahden tai kolmen valvotun yön jälkeen kevyesti vainoharhaisena käymään kaupassa, jossa sattui juuri olemaan hullut päivät. Myyjillä oli päällään lehmäasut, joka puolella soi sirkusmusiikki ja taikuri puhalsi lapsille ilmapalloja. Jonkin aikaa yritin kerätä itseäni, mutta psyyke ei kestänyt ja jouduin tekemää ovella u-käännöksen, jonka jälkeen hiippailin vähin äänin kotiini nukkumaan.

 Kunnolla käyttö meinasi riistäytyä käsistä vasta sen jälkeen, kun jouduin käymään a-klinikalla sen takia. Olin ollut täysin selvinpäin useampia viikkoja tai mahdollisesti jopa kuukausia ja menin aamulenkin jälkeen käymään kahvilla baarissa jossa työskentelin, kun pomoni pyysi minut takahuoneeseen juttelemaan. Joku oli kertonut hänelle kuulleensa, että käyttäisin amfetamiinia ja minun oli alettava käymään huumetesteissä, mikäli halusin pitää työni.

 Minulla ei ollut virallista työsopimusta ja palkkakin maksettiin pimeänä, eli ainoa vaihtoehto oli tehdä niin kuin käskettiin. Sen lisäksi, että minua vitutti alkaa kulkemaan naapurikaupungissa kusemassa purkkiin, menetin myös mahdollisuuden polttaa halutessani kannabista, joka näkyy testeissä kauemmin kuin amfetamiini. En ollut silloin edes polttanut aikoihin ja annoin heti ensimmäisestä testistä lähtien puhtaat seulat, mutta sen mahdollisuuden pois vieminen aiheutti lapsellisen vastareaktion.

 Niinpä aloinkin hommaamaan amfetamiinia joka viikko ja kävin heti testien jälkeen vetämässä viivat a-klinikan viereisellä huoltoasemalla. Kun totuin käyttämään viikoittain, himo kävi välillä niin voimakkaaksi, että alennuin pahimmillani jopa valehtelemaan ystävilleni ja varastamaan heiltä saadakseni sen tyydytettyä. Kävin myös muutaman kerran päivystyksessä valittamassa unettomuutta ja väärinkäytin saamiani unilääkkeitä. Täydelliseen raittiuteen pyrkivä puoleni oli kuitenkin onneksi niin vahva, etten testien loputtuakaan ollut ikinä lähelläkään päivittäistä käyttöä tai varsinaista riippuvuutta.

 Lyhyen tauon jälkeen palasimme vielä tyttöystäväni kanssa pariksi kuukaudeksi yhteen, mutta kaikki oli jo lopussa, enkä pystynyt enää olemaan läsnä suhteessa. Ensimmäinen ero ei ollut tuntunut juuri miltään, mutta kun erosimme lopullisesti, se murskasi minut aivan täysin ja elämä suistui kokonaan raiteiltaan. Eron jälkeen join heti useamman kuukauden lähes putkeen. Välillä onnistuin olemaan sen verran skarppina, että kykenin silti käymään koulussa, välillä join pari viikkoa aamusta iltaan. Välillä yritin käydä koulussa siitä huolimatta, että join aamusta iltaan.

 Eräänä päivänä menin kouluun suoraan jatkoilta ja join viimeiset kaljat bussimatkalla. Koulussa opettaja totesi minun olevan sen verran paljon humalassa, että olisi parempi, jos menisin baariin ja yrittäisin seuraavana päivänä uudelleen. Kun kerroin, ettei minulla ollut rahaa, hän määräsi työnjaossa erään rikkaan luokkakaverini lainaamaan minulle rahamiehenä muutaman kympin ja toisen lähtemään kuskiksi.

 Kävin myös välillä tärisemässä illan ovella viikon juomaputken jälkeisessä krapulassa ja jatkoin juomista aamuyöllä heti kun pääsin töistä. Säikyin jokaista asiakasta niin paljon, että syöksyin melkein narikan taakse piiloon kun he tulivat hakemaan takkejaan, ja olisin luultavasti saanut sydänkohtauksen jos olisin joutunut taluttamaan jonkun pihalle.    

 Saatuani putken viimein poikki, raitistuin aina useammaksi viikoksi kerrallaan. Luin ja urheilin paljon ja vietin kaikin puolin rauhallista elämää. Mutta heti kun otin yhtään, muutuin kokonaan toiseksi ihmiseksi, enkä pystynyt lopettamaan juomista. Pisimmillään join kolme päivää nukkumatta, vaikka en edes ottanut mitään stimulantteja. Ihan vain siksi, etten sammunut, enkä voinut lopettaa juomista, koska en kestänyt selviämistä ennen kuin olisi tapahtunut jotain elämää mullistavaa. Ja vaikka hoidinkin yleensä kaikki pakolliset velvoitteet, tarkoitti tuo ratkeaminen yleensä sitä, että useamman viikon join aina kun se oli mitenkään mahdollista.

 Välillä ratkesin juomaan jo torstaina ja vannoin perjantaina, etten enää ikinä menisi krapulassa töihin, vain tehdäkseni niin seuraavan kerran maanantaina. Joskus olin vielä aamulla niin kännissä, että unohdin töihin ajaessani mihin olin menossa ja se palautui mieleeni vasta viime hetkellä, kun näin risteyksen josta piti kääntyä tehtaalle. Jos olin perjantaina ovella, aloin juomaan yöllä työvuoroni jälkeen ja jatkoin sunnuntai iltaan asti. Sen lisäksi, että join kaiken mitä olin perjantaina tienannut, kertyi minulle monesti siihen päälle vielä useamman satasen piikki. Join myös sadantuhannen markan perintöni lähes kokonaan ja olin jatkuvasti niin pahoissa veloissa, että sain osan maksettua takaisin vasta vuosia myöhemmin. Ajelin kännissä autolla ja menetin rattijuopumuksen takia ajokorttini. Tämän lisäksi muutuin tietyssä humalan vaiheessa riidanhaluiseksi ja aggressiiviseksi, löin jopa joskus ystäviäni ilman syytä. Saatoin myös sanoa aivan mitä hyvänsä, olla todella törkeä muita ihmisiä kohtaan tai vaihtoehtoisesti keksiä tarinoita, joiden tiesin järkyttävän heitä.

 Olin aivan hirveä känniääliö, mutta jostain syystä ihmiset halusit silti saada minut juomaan kanssaan. Sunnuntai aamuisin kokoonnuimme yleensä yhdeksältä aukeavaan baariin ja vakiopaukkumme oli shotti, jossa oli puolet 54 prosenttista Strohhia ja puolet 68 prosenttista Absinttia. Kerran makasin jo aamupäivällä selälläni tuon baarin edessä kadulla, kun tuttu poliisi ajoi maijalla viereeni ja avasi ikkunan. Hän huuteli nimeäni niin kauan, että nostin päätäni ja katsoin häntä. Sitten hän sanoi vain, ”Menisit sisälle siitä.” ja ajoi pois.

 Noin vuosi eron jälkeen, kun olin saanut elämäni taas vähän paremmin hallintaan, elämäni pitkäaikaisin ihastus, jonka kanssa olimme leikkineet kissa ja hiiri leikkiä yli kymmenen vuotta, olisi viimein ollut valmis suhteeseen kanssani. Silloin vain oli jo aivan liian myöhäistä. Yritimme seurustella muutaman viikon, mutta se tuntui hyvin omituiselta emmekä oikein tienneet miten olla yhdessä. Sen jälkeen yritimme palata takaisin olemaan pelkästään ystäviä, mutta sekään ei enää toiminut niin kuin ennen. Siitä, että minä yritin ja hän kieltäytyi, oli tullut jo niin iso osa suhdettamme, että ilman sitä ei ollut jäljellä oikeastaan mitään. Tai sitten kykenin rakastamaan vain jotain, jota en voinut saada.

 Rakastuinkin hänen jälkeensä erään kaverini tyttöystävään, joka jäi minulle täydellisen rakkauden mielikuvaksi seuraavaksi vuosikymmeneksi. Edes heidän eronsa jälkeen emme tehneet ikinä mitään pientä pussailua enempää ja olin asiasta hyvin tyytyväinen. Tutustuimme hyvin vaikeassa vaiheessa elämääni ja hänen seurassaan viettämäni aika oli kuin pakenemista toiseen maailmaan. Enimmäkseen istuimme sohvalla, katsoimme huonoja ohjelmia telkkarista, juttelimme ja naureskelimme, mutta ne hetket saivat kaiken muun unohtumaan ja katoamaan. Minusta sai kuulemma maailman parhaan kaverin ja olin pantavan näköinen kampe, mutta en poikaystävämateriaalia. Ja olin asiasta täysin samaa mieltä, meidän ystävyytemme ulkopuolella koko elämäni oli täyttä kaaosta, enkä olisi halunnut hänelle itseni kaltaista miestä, jos en olisi saanut sitä järjestykseen.

 Toisin kuin muiden huumeiden käyttöä, alkoholin juomista pidettiin kuitenkin eräänlaisena kansalaisvelvollisuutena ja raitistumisyrityksiini suhtauduttiin yhtä kannustavasti kuin kerettiläisyyteen keskiajalla. Synttärikakkuni kostutettiin salaa alkoholilla, että ratkeaisin juomaan ja juomiseen painostettiin, syyllistettiin ja huijattiin lukuisilla muillakin tavoilla aina kun yritin raitistua. Eikä tämä tapahtunut minkään alkoholistien toimesta, vaan ihan töissä käyvien kunnon kansalaisten, joita pidin ystävinäni ja joista olin aika monelle kertonut itsetuhoisista ajatuksista, joita juominen aiheutti.

 Toki osasin juoda ihan itsekin, aina kun minulla oli semmoinen kausi päällä, mutta liian pitkää raittiutta ei pidetty hyväksyttävänä ja siksipä tuo painostaminen alkoikin juuri silloin, kun olin vasta kunnolla oppinut olemaan selvinpäin. Alkoholiin tottunut hermosto kun alkaa reagoimaan vasta muutaman päivän selvinpäin olemisen jälkeen ja siksi tuurijuopolle se ensimmäinen selvä viikonloppu on kaikista vaikein.

 Ensimmäisen kerran yritin tappaa itseni hyppäämällä auton eteen valtatiellä, mutta olin onneksi niin kännissä, että tein sen liian aikaisin ja autoilija ehti vaihtaa toiselle kaistalle. Edelliset pari kuukautta olivat menneet saman kaavan mukaan. Join viikonloppuna 2-3 päivää, olin alkuviikon hirveässä krapulassa töissä ja vannoin etten joisi enää ikinä, mutta niin vain löysin itseni taas perjantaina baarista, juuri kun olo oli muuttunut suunnilleen siedettäväksi. Välillä saatoin taistella selvinpäin jopa puoleen yöhön asti ja sitten jokin vain napsahti päässäni. Kävelin täysin autopilotilla baariin ilman mitään pohjia ja aloin vain kiskomaan viinaa. Seuraavan kerran havahduin siihen, että olin juonut kaksi päivää ja oli mentävä nukkumaan, koska seuraavana aamuna oli töitä.

 Töissä ollessani jouduin istumaan lähes päivittäin pitkiä aikoja vessassa ja keräämään itseäni, että selviäisin kenenkään huomaamatta kuin lähellä olin romahdusta. Jaksoin työpäivän loppuun sen ajatuksen voimalla, että mitään muuta ei tarvitsisi enää ikinä jaksaa ja voisin hirttää itseni, kun pääsisin kotiin. Kotona sain kumminkin pakotettua itseni kävelylle, joka taas paransi oloani sen verran, että päätin jaksaa vielä seuraavaan päivään.

 Joinakin iltoina jaksoin nostella vähän painoja tai tehdä kuntopiiriä ja parhaina päivinä jopa olla sosiaalinen, mutta enimmäkseen katselin vanhoja vapaaottelutapahtumia DVD:ltä. Bas Ruttenin ja Stephen Quadrosin leppoisella sanailulla oli jostain syystä todella rauhoittava vaikutus ja pidin melkein enemmän pitkistä ja tylsistä otteluista, joissa he lähinnä vitsailivat asian vierestä. Luultavasti he jopa pelastivat henkeni useammin kuin kerran.

 Joinakin öinä nukuin kohtuullisen hyvin, toisina istuin vintillä ja tuijotin köyttä jonka olin sitonut kattoparruun. Mutta en ahdistuneena kuten päivällä töissä, vaan levollisena siitä ajatuksesta, että olisin voinut halutessani päättää kaiken milloin vain.

 En tiedä mitä olisin oikeasti halunnut, en vain voinut elää samalla tavalla kuin olin jatkanut jo vuosia. Mitä enemmän yritin taistella vastaan, sitä jyrkemmin elämä tuntui kääntyvän suuntaan johon en sen halunnut menevän.

 Olin ollut edellisenä päivänä juomassa kaverini luona ja menin töiden jälkeen hakemaan sinne unohtunutta paitaani. Otin sitten tapojeni vastaisesti loiventavan, vaikka oli jo maanantai. Siellä kun olivat kaikki kesälomalla ja hyvä meno päällä. Sitten otinkin jo toisen ja kohta kolmannen, niin unohtuivat krapula, työt ja muutkin maalliset murheet, ainakin hetkeksi. Mutta illan lähetessä loppuaan iski yhtäkkiä havahtuminen todellisuuteen. Näin jälleen itseni ulkopuolelta ja tajusin, miten olin päivä päivältä muuttumassa isäkseni. Halusin mieluummin kuolla.

 Autoilija, jonka alle yritin jäädä, soitti poliisit ja minut otettiin pienen karkumatkan jälkeen kiinni ja vietiin yöksi putkaan. Oikein miellyttävä kokemus olla laskuhumalassa, hämmentyneenä, ahdistuneena ja itsetuhoisena lukittuna yksin yöksi pieneen koppiin.

 Aamulla oli sitten tämmöisissä tapauksissa pakollinen lääkärin vastaanotto. Yritin selittää, että minua ahdisti aivan suunnattomasti kaikki alkoholin käyttö ja että tarvitsin apua täysraittiuteen ja sen kierteen katkaisemiseen, missä join aina viikonloppuisin. Sillä vaikka moni tuttuni otti enemmänkin kuin minä ilman mitään ongelmaa, niin itselläni alkoi pää loppumaan. Myönsin myös kokeilleeni joitakin kertoaja amfetamiinia, ja vaikka se ei aiheuttanutkaan samanlaista sekoilua kuin alkoholi, vaan monesti jopa auttoi lievittämällä väsymystä niin, että sain siivottua ja tehtyä muuta hyödyllistä, niin sekin pahensi siksi ahdistusta, etten olisi halunnut yleensäkään ottaa yhtään mitään.

 Vähättelin käyttöäni jonkin verran, mutta ei minun olisi tarvinnut, eikä missään nimessä kannattanut, kertoa siitä ollenkaan. Pyrin kumminkin olemaan mahdollisimman rehellinen, koska olin todella epätoivoinen saamaan apua ja elämäni järjestykseen. Lääkäri olisi mielellään laittanut minut suljetulle osastolle ja harkitsi jopa pakkolähetettä, kun en siihen suostunut. Sain puhuttua itseni vapaalle jalalle, kun suostuin aloittamaan masennuslääkitykseen ja säännölliset tapaamiset psykologin kanssa.

 En tiedä ottiko hänen suosittelemastaan hoidosta kieltäytyminen niin egon päälle, vai oliko vaikea käsittää sitä, miten eri ihmiset reagoivat eri tilanteisiin eri tavalla. Mutta joka tapauksessa epikriisiin päätyi hyvin erilainen kuvaus tilanteestani kuin olin itse kertonut. Sen mukaan minulla ei ollut lainkaan normaaleja ihmissuhteita, kaikki kaverini olivat alkoholisteja ja olin käyttänyt kaksi vuotta suonensisäisesti amfetamiinia. Tuo merkintä tosin selvisi minulle vasta vuosien päästä aiheutettuaan sitä ennen hyvin vaikean suhteen terveydenhuollon kanssa.

 Psykologin luona käynnit olivat yhtä tyhjän kanssa, kun on kerran nähnyt kulttuurillisten totuuksien läpi, ei niihin voi enää uskoa, riippumatta siitä, kuinka sympaattinen ja mukava kaveri niistä kertoisi ja kuinka kauniita satuja hyvänsä. Tajusin kyllä kaiken mistä puhuttiin, mutta myös paljon merkittävämpiä asioita joita oli liian vaikea hyväksyä ja käsitellä. Asioita, joista sillä psykologilla ei tuntunut olevan hajuakaan, eikä niitä voi selittää ihmiselle joka ei ole itse kokenut todellista eksistentiaalista kriisiä.

 Masennuslääkkeillä sen sijaan oli hyvinkin tehokas vaikutus, ne lisäsivät maanista ahdistusta siihen malliin, että minun oli vain pakko päästä pakenemaan kaikkea. Ymmärsin, että vaikka juominen olikin oma valinta eikä kenenkään muun syy, en olisi ikinä pystynyt raitistumaan siinä ympäristössä.

 Eräs kaverini, jolla ei myöskään ollut mitään mielenkiintoa juomiseen tai muuhunkaan sekoiluun, oli aloittanut paria kuukautta aikaisemmin koulun metsäoppilaitoksessa toisella puolella Suomea. Soitin itsekin sinne ja kysyin olisiko vapaita opiskelupaikkoja jäljellä. Hitsauskaasut tuntuivat muutenkin pahentavan hengitystieoireitani ja uuden ammatin opiskelu kuulosti siinäkin mielessä järkevältä vaihtoehdolta. Kun sain opiskelupaikan, vuokrasin uuden asunnon sitä ennalta näkemättä, pakkasin tavarani, vaihdoin salaisen numeron ja häivyin kertomatta asiasta juuri kenellekään.

 Neljä päivää sen jälkeen, kun ajatus juolahti ensimmäisen kerran mieleeni, asuin jo toiselle puolella maata ihmisen kanssa, jonka oli tuntenut reilusti alle vuoden. Poltin tehokkaasti kaikki sillat takanani ja lähdin yhtä paljon karkuun myös itseäni kuin ystäviäni. Metsän keskelle erakoitumaan, mistä löytyi aivan uudenlainen hulluus.

Kuulustelu

Kasveistani mitatun THC-pitoisuuden takia seuraavaksi olivat vuorossa kuulustelut. Minulla olisi ollut oikeus ilmaiseen asianajajaan, mutta jätin sen käyttämättä, koska en halunnut törsätä siihen pelleilyyn yhtään sen enempää veronmaksajien rahoja kuin oli pakko. Subutexia minun sen sijaan oli pakko ottaa ennen lähtöä, että pystyin istumaan matkan autossa ja jaksoin vielä kuulustelut siihen päälle.

 Kuulustelijana toimi hieman yli viisikymppinen mies, joka suhtautui minuun aluksi aika negatiivisesti, mutta osoitti yllättävää kykyä muuttaa käsityksiään keskustelun kuluessa. Ehkäpä se on syy sille, miksi poliiseja on ohjeistettu olemaan puhumatta kannabiksen laillisuudesta kuulusteltavien kanssa. Kieltolakia kun on hyvin vaikea puolustaa ilman kestämättömiä kehäpäätelmä ja itsekkäitä tai ideologisia motiiveja. Pidin siihen suhtautumista jopa aika merkittävänä älykkyyden mittarina, ja yleensäkin mielipiteen muodostaminen mistään asiasta pelkän moraalisen närkästyksen tai mututuntuman perusteella viittaa aika vahvasti kyvyttömyyteen ajatella. Hyvänä esimerkkinä tästä toimi entinen sosiaali- ja terveysministeri, joka kertoi haastattelussa, ettei ollut perehtynyt kannabikseen millään tavalla, eikä myöskään aikonut perehtyä, koska kannabis on Suomessa laitonta ja laittomana myös pysyy.

 Pyrin kertomaan kaiken mahdollisimman rehellisesti, valehtelematta varsinaisesti mistään itseäni koskevasta, mutta jättämään toki pois kaikki isommat laittomuudet, jotka olisivat vieneet huomion ikävästi muualle itse asiasta ja joista olisin joutunut rikosoikeudelliseen vastuuseen. Kerroin kasvatukseni syyn olleen pääasiassa ideologinen ja johtuneen hampun ekologisuudesta. Halusin mieluummin kasvattaa kasvini itse, kuin tilata ne ulkomailta ja tuoda samalla esille sitä, ettei kannabis ole pelkästään huumekasvi.

 Kerroin päällisin puolin pitkästä sairasteluhistoriastani ja turhautumisestani siihen, etten ollut saanut terveydenhuollosta juurikaan apua. Kerroin näkemästäni dokumentista ja siitä, miten tilasin hamppua ensin Englannista ja vakuutuin sen tehosta. Kavereideni pienestä ryöstöretkestä en kokenut tarpeelliseksi mainita. Myönsin suoraan kasvattaneeni kasveja saadakseni niistä positiivisia terveysvaikutuksia, mutta kiistin jyrkästi siinä olleen mitään laitonta, koska vaikutus ei perustunut THC:hen. Ja kuka yleensäkään tekisi asioita saadakseen niistä negatiivisia vaikutuksia? Kokeilin myös muun muassa vyöhyketerapiaa ja join kalaöljyä, yhden ihmelääkkeen sijasta yritin saada kaikki pienet asiat kuntoon ja niiden avulla kokonaistilanteeni paremmaksi.

 Kuulustelijan mielenkiinto heräsi, kun aloin selittämään THC:n ja CBD:n eroista ja siitä, ettei kannabiksen tarvitse mennä välttämättä lainkaan päähän vaikuttaakseen positiivisesti. Hän alkoi tekemään paljon tarkentavia kysymyksiä ja kirjoitti kuulustelupöytäkirjan lisäksi henkilökohtaisia muistiinpanoja, koska halusi perehtyä asiaan myöhemmin lisää. Tähän asti kannabis oli tarkoittanut hänelle vain ja ainoastaan huumeita, ja kaikki puhe lääkinnällisestä käytöstä vain tekosyytä saada pää sekaisin.

 Kasvieni THC-pitoisuudet olivat tulleet itselleni täytenä yllätyksenä, vaikka niin matalat olivatkin, ja olin ennen kuulustelua selvittänyt syyn niiden taustalla. Maatalousvirasto mittaa viljelijöiden hamppupeltojen pitoisuudet 55-75 vuorokautta kylvämisestä ja tuolloin pitoisuus ei saa ylittää 0,2%. Tämän jälkeen yksittäisten kasvien pitoisuudet saattavat vielä hieman kohota, riippuen mm. säästä ja kasvien genetiikasta, koska jokainen kasvi on kumminkin yksilö. Tuolla mittauksella voidaan silti todeta, etteivät kasvit sovellu päihdekäyttöön, johon tarkoitettujen lajikkeiden THC-pitoisuus on 10-20% ja CBD-pitoisuus huomattavasti matalampi.

 Kuulin tuosta aikarajasta ensimmäisen kerran vasta sen jälkeen, kun KRP oli tutkinut kasvini, tai mikäli olin sen kuullut, olin sen myös autuaasti unohtanut, sillä olin ollut vakaasti siinä uskossa, etteivät kasvit voisi missään vaiheessa tuottaa enempää kuin 0,2% THC:tä. Minun kasvini tutkittiin yli 90 vuorokautta kylvämisen jälkeen, mikä selitti tuon pienen pitoisuuden nousun kahdessa kasvissa ja tämän kuulustelijanikin ymmärsi, ilman että tarvitsi vääntää rautalangasta. Hän oli aidosti innostuneen oloinen, kun oli oppinut jotain uutta jota pääsi heti soveltamaan käytäntöön ja totesi, ettei kasvejani olisi selvästikään voinut käyttää huumausaineena. vaikka KRP niin väittikin.

 Huonon terveydentilani takia olin saanut kavereilta joka kevät apua kylvämiseen ja olin myös jakanut hamppua ilmaiseksi kaikille halukkaille. Mutta minun piti luonnollisesti sanoa kasvattaneeni ja käyttäneeni kaiken itse, koska juttu olisi muuten paisunut huomattavasti, mikäli hamppu olisi todettu oikeudessa huumausaineeksi. Niinpä kuulustelija muotoilikin kysymyksen muotoon. ”Etkö olekin yksin kasvattanut ja nauttinut näitä kasveja?” Ja katsoi minua sen näköisenä, että koita nyt vastata kyllä tähän. Kirjasimme myös pöytäkirjaan, etten olisi missään nimessä kasvattanut kasveja, jos olisin tiennyt sen olevan mahdollisesti laitonta.

 Vesipiipun THC-jäämät olivatkin sitten vähän vaikeammin selitettävissä, mutta niillekin kykenin antamaan täysin loogisen ja puolirehellisen vastauksen. Piippu ei siis ollut tyypillisesti kannabiksen käyttöön tarkoitettu bongi, vaan Lähi-idässä perinteisesti käytetty hooka, jossa polttamisen sijaan höyrystetään esimerkiksi hedelmäsiirappia kuuman hiilen avulla. Ja juuri tähän tarkoitukseen olin itsekin sitä pääasiassa käyttänyt. Olin ollut taas vaihteeksi tupakkalakossa ja palkinnut itseni iltaisin tupruttelemalla vesipiippua. Käyttämäni nikotiiniton melassitupakka oli vain loppunut ikävästi kesken, ja olin höyrystänyt sen sijasta hampunlehtiä, etten olisi joutunut luopumaan mukavasta rituaalistani.

 Olin toki lisännyt sekaan välillä myös ihan kunnon kukkaa, mutta sitähän kenenkään oli täysin mahdotonta todistaa, koska hampunkin sisältämä vähäinen THC kertyi piippuun havaittavaksi määräksi. Pelkän hampun höyrystäminen ei luonnollisesti mennyt päähän millään tavalla, eikä sitä näin ollen olisi pitänyt määritellä päihdekäytöksi, vaikka elimistööni olisikin siirtynyt minimaalisia määriä THC:tä. Myönsin myös kokeilleeni kannabista 2000-luvun alussa ja kerroin, ettei hampun polttamisesta syntynyt vastaavaa euforian tunnetta kuin marijuanasta tai hasiksesta.

 Koska en tuntenut tehneeni asiassa mitään rikosta, vaadin että kaikki takavarikoitu omaisuuteni olisi tullut palauttaa ja kuulustelijani oli täysin samaa mieltä. Hän sanoi, että olisi palauttanut kaiken saman tien, jos olisi saanut itse päättää, ja pahoitteli tapahtunutta useampaan kertaan, sekä itsensä, että poliisilaitoksen puolesta, ja toivoi asian selviävän mahdollisimman pian.

 Tässä vaiheessa minulle alkoi jo tulemaan vähän hutera olo. Olin ollut yli viikon ilman opiaatteja ja toleranssini oli laskenut vielä enemmän kuin olin kuvitellut. Vaikka olin ottanut todella vähän, sekin tuntui olleen vähän liikaa. Minä kun en varsinaisesti pitänyt opiaattien aiheuttamasta sekavasta olosta ja yritin yleensä löytää annoksen, joka lievitti kipuja ja huonovointisuutta, mutta ei mennyt päähän. Nyt se ei ollut oikein onnistunut, mutta yritin parhaani mukaan näyttää skarpilta ja selvältä herra ylikonstaapelin selittäessä jotain siitä, miten vaikeaa nykyään oli tietää, kuka oli narkkari ja kuka ei. Vähän ärsyttivät sekä termin yleistävä käyttö, että halveksiva suhtautuminen päihdeongelmaisiin, mutta muuten olin sinänsä ihan samaa mieltä. Vaikeaa oli.

Metsä

Muuton jälkeen otin yhteyttä lähimmän kaupungin mielenterveystoimistoon, mutta en löytänyt sieltä mielenterveyttä. Kävin ensin hoitajan vastaanotolla kartoittamassa tilannettani ja hänen kanssaan tulin juttuun todella hyvin. Ehkä vähän liiankin hyvin, koska keskustelu tuntui ajoittain melkein flirttailulta, vaikka minä en yleensä tunnistanut selvääkään flirttailua tai olettanut kenenkään olevan kiinnostunut minusta. Luultavasti kyse oli kuitenkin lääkkeiden aiheuttamasta harhaluulosta.

 Lääkärikäynti olikin sitten jo niin epätodellinen, että aloin tosissani epäilemään omaa mielenterveyttäni. Ja epäilisin edelleen, ellei lähes jokaisen myöhemmin tapaamani psykiatrin voisi helposti kuvitella toimivan samoin. Kerroin elämästäni ja hän naputteli jotain tietokoneella siinä samalla. Ei selvästikään kirjoittanut kaikkea ylös, mutta oletin sen kumminkin liittyvän jotenkin muistiinpanoihin. Juuri kun selitin jotain erityisen traagista tapahtumaa, hän repesi yllättäen nauramaan lähes hysteerisesti. Menin luonnollisesti aika hämilleni, ja kerättyään itsensä hän käski minutkin katsomaan tietokoneen näyttöä. Hän luki netistä uutisia ja halusi kertoa minullekin jonkin erityisen hullunkurisen tapahtuman. En muista oliko se oikeasti kuin hauska, mutta ei ainakaan mitään verrattuna sen tilanteen tragikoomisuuteen, jonka hän itse oli juuri aiheuttanut. Tämän jälkeen hän jatkoi kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunut ja alkoi miettimään minulle paremmin sopivaa lääkitystä, mutta totesin mielessäni hänen olleen huomattavasti minua enemmän lääkityksen tarpeessa ja lähdin pois.

 Kerroin kämppikselleni tapahtuneesta ja meinasimme kuolla nauruun. Mietimme erilaisia skenaarioita siitä, miten se tyyppi oli oikeasti vain joku talonmies, joka oli huumorilla laittanut valkoisen takin päälleen. Tai mahdollisesti edellinen potilas ja oikea psykiatri oli hengettömänä jossain komerossa. Hyvästä piilokamerasta se olisi ainakin käynyt. Tuon lääkärikäynnin seurauksena heitin vanhatkin lääkkeeni roskiin ja päätin mielenterveyteni olleen aivan riittävän hyvissä kantimissa ilman niitäkin.

 Muutenkin tapasin hyvin mielenkiintoisia persoonia. Eräs luokkakaverini kertoi ensimmäisenä päivänä tykkäävänsä runkata omassa ulosteessaan. Hän sanoi sen aivan pokalla naamalla, mutta oletimme sen silti vitsiksi, vaikka kyseessä saattoi toisaalta olla tuplabluffikin. Toisen tyypin yllätimme myöhemmin runkkaamasta katsoessaan uutisia. Kun opettajammekin vielä kertoi suosikkijoukkueekseen Vetelin kuivat, minua alkoi jo vähän mietityttämään, minkälaisten runkkareiden pariin olin oikein päätynyt.

 Tapani mukaan sopeuduin kumminkin porukkaan, vaikka en varsinaisesti tuntenutkaan kuuluvani siihen. Myös metsäkoneasentajan tutkintoon kuului videovalokuvausta ja saimme aiheeksi viereisessä kaupungissa järjestetyt opintomessut. Kuvasin viiden minuutin kollaasin messukävijöiden perseistä ja opettajamme taisi olla oikeinkin tyytyväinen, koska ei esittänyt minkäänlaista kritiikkiä ja sain paremman numeron kuin Osama elokuvasta, jonka eteen oli kumminkin tehty tosissaan töitä.

 Ensimmäisen yritysvierailun myötä aloin myös hyvin vahvasti epäilemään, että olin väärällä alalla. Firman omistaja kertoi ensimmäisenä, että saunailloissa ryyppääminen oli pakollista ja hän ei sitten mitään vitun maitopoikia ottaisi töihin. Kaikki nyökkäilivät opettajia myöten hyväksyvästi ja minä tiesin, mihin en ainakaan hakisi työharjoitteluun. Koulun asuntolassa alkoholin käyttö oli kumminkin onneksi virallisesti kielletty ja melkein kaikki matkustivat muutenkin pois viikonlopuiksi, eli hyvin rauhallista elämä siellä kovista puheista huolimatta enimmäkseen oli.

 Raitistuminen otti silti uudessakin ympäristössä yllättävän koville ja kesti 10 kuukautta ennen kuin se onnistui kokonaan. En ollut millään tavalla valmis kohtaamaan niitä syitä jotka sekoiluun johtivat ja yritin vain olla väkisin selvinpäin pelkällä tahdonvoimalla. Parikin kuukautta saattoi mennä kerrallaan ja sitten vain ratkesin, kun tuli joku liian voimakas ärsyke vastaan. Yleensä sosiaalisen paineen takia, mutta muutaman kerran aivan yksinkin. Pahimmillaan makasin sängyssä ja tärisin kykenemättä keskittymään mihinkään tai tekemään mitään, kunnes annoin lopulta periksi ja kävelin 8 kilometriä lähimpään kauppaan ostamaan olutta.

 Viimeiset pari kuukautta ennen raitistumista joinkin sitten kesätöiden peruuntumisen ja yllättäen vapaan kesäloman takia taas useamman kerran viikossa ja aloin olemaan samassa pisteessä kuin ennen muuttoa. Ja heräsin viimein eräänä aamuna muistit pois kotikylästäni.

 Olin saapunut illalla paikalliseen ravintolaan taksilla, ilman paitaa, kenkiä tai merkittävää aivotoimintaa, sikaillut, elostellut ja sammunut lopulta tuttavapariskunnan uuden asunnon olohuoneeseen. Herätessäni minulla ei ollut mitään mielikuvaa siitä missä olin tai mitä oli tapahtunut, mutta todellisuuden pikkuhiljaa valjetessa iski todella voimakas tajuaminen siitä, etten ollut saanut oikeasti muutettua mitään ja olin edelleen lähtöpisteessä, sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti.

 Se tunne oli niin voimakas, että auttoi pysymään seuraavat neljä vuotta raittiina, vaikka en edelleenkään kyennyt käsittelemään juomisen syitä. Sen sijaan vaihdoin numeroni uudelleen, suljin kaikki ulkoiset ärsykkeet mahdollisimman tehokkaasti pois ja aloin pikkuhiljaa erakoitumaan. Ensimmäiset pari vuotta siitä kävin vielä koulua ja asuin kämppiksen kanssa, enkä ollut pidempiä aikoja täysin yksin kuin lomilla. Sosiaalinen elämä jäi kumminkin pikkuhiljaa lähes kokonaan pois ja koulun ulkopuolella uppouduin niin paljon omaan sisäiseen maailmaani, että yleiset käyttäytymissäännöt ja ihmisten seurassa oleminen muuttuivat päivä päivältä vaikeammaksi.

 Olin aina lukenut ja urheillut selvillä kausillani todella paljon ja viihtynyt omissa oloissani, mutta aikaisemmin minulla oli kumminkin ollut niin paljon kavereita, että olin aina pysynyt jollain tasolla kiinni kulttuurissa ja siinä mitä pidettiin normaalina. Kun säännöllinen kanssakäyminen erilaisten ihmisten kanssa ja tasaisin väliajoin koettu humala ja krapula jäivät pois, kykenin todella uppoutumaan rauhassa pakkomielteisiini ja kehittämään muutaman uudenkin. Minua kuvasi aika hyvin tapaus, kun minulla oli Gogolin Kuolleet sielut kesken ja kerroin eräälle hyvinkin puoleensavetävälle naiselle meneväni mieluummin sänkyyn kuolleen venäläisen miehen kuin hänen kanssaan.

 Kämppikseni vietti kaikki lomat sukulaistensa luona toisella puolella Suomea ja koska myös koulun asuntola tyhjeni silloin täysin, sain todellakin nauttia omasta rauhasta. Toisen kesäloman olin töissä, mutta vähän pitkäksi venyneiden syys- ja hiihtolomien lisäksi vietin kaksi kolmen viikon mittaista joululomaa täysin yksin näkemättä muita ihmisiä kuin kaupan kassan noin kerran viikossa. Luin Sodan ja rauhan muutamassa päivässä, luin Nietzscheä, Dostojevskia ja Dantea. Mutta enimmäkseen vain olin omien ajatusteni kanssa. Kävelin kymmeniä kilometrejä pitkin tyhjiä lumisia teitä, välillä vain istuin ja ihmettelin. Haahuilin ympäri kämppää ja puuhastelin kaikkea järjetöntä samalla kun annoin ajatusteni juosta täysin vapaana, minkään tai kenenkään keskeyttämättä, ja totuttuani mökkihöperyyteen, opin rakastamaan sitä.

 Nämä kokemukset erottivat minut pysyvästi laumasta ja olivat lähtölaukaus todelliselle itseni löytämiselle, vaikken sitä silloin vielä täysin tajunnutkaan, vaan yritin vielä vuosia sopeutua yhteiskuntaan.

 Olin kesälomalla töissä, tai oikeastaan palkallisena harjoittelijana, suuressa valtion omistamassa autokorjaamoketjussa. Ja vaikka en sopinutkaan sinne millään tavalla, opin sentään jotain yritystoiminnasta ja markkinataloudesta. Tulin taloon tilanteessa, jossa korjaamo oli juuri muuttanut uusiin tiloihin ja saanut uuden korjaamopäällikön nostamaan hetkellisesti firman tulosta pörssikeinottelua varten.

 Mitään ei-tuottavia töitä ei saanut tehdä, eli muuttokuormista purettiin vain välttämättömät tavarat sitä mukaan kun niitä tarvittiin ja kesken remontin piti välillä lähteä etsimään työkaluja varastoista ja konteista hallin pihalta. Kaikkea rahanarvoista myös myytiin surutta ja eräänä päivänä, kun olin alkamassa vaihtamaan kuorma-autoon öljyjä, sain huomata korjaamopäällikön myyneen pylväsnosturit, joita olisin tarvinnut sitä varten. Uusia ilmansuodattimia ei oltu tilattu ja minun käskettiin vain puhaltaa vanhat suodattimet paineilmalla. Asiakkaalta toki laskutettiin uudet suodattimet. Ja minustakin laskutettiin seitsemänkymppiä aina alkavalta tunnilta, kun jouduin välillä myös henkilöautopuolelle töihin. Vaikka olin metsäkoneasentajaksi opiskeleva raskaskonepuolen harjoittelija ja kerroin ymmärtäväni henkilöautoista suunnilleen yhtä paljon kuin sika joulusta. Siellä minä tein välillä jarruremonteista lähtien hommia merkkihuollossa ilman minkäänlaista ammattitaitoa, kun töitä oli myyty enemmän kuin oli asentajia. Ja ajelin asiakkaiden rekoilla, ilman korttia.

 Meille kaapattiin myös uusien merkkien huoltoja, jotka sijoitettiin tilojen puutteen takia pesuhalliin. Sen lisäksi, että meillä ei sen jälkeen ollut enää pesuhallia, oli se huoltoa varten aivan väärän mallinen. Niinpä huollettavat autot piti ajaa sinne jonossa, ja valmis auto saattoi jäädä jumiin, kun sekä edessä että takana olevan korjaus oli kesken. Vakituiset työntekijät alkoivat olla niin kyrpiintyneitä tilanteeseen, että lupasivat kerätä kolehdin sakkojen maksamiseksi, jos kävisin hakkaamassa korjaamopäällikön.

 Sitä ei kumminkaan tarvittu, sillä tulos oli saatu hetkellisesti näyttämään hyvältä ja hänen työnsä oli tehty. Tilalle ylennettiin kunnianhimoinen, mutta ehkä vähän yksinkertainen varastopäällikkö, jonka tehtävänä oli toimia syntipukkina kaiken romahtaessa. Minä taas tunsin, että alkaisin olemaan valmis suureen maailmaan.

 Olin alkanut lisäämään kävelyn päälle pikkuhiljaa aika reilusti muutakin liikuntaa. Aluksi tein salilla pitkiä sarjoja, mutta vaihdoin sen myöhemmin lähes kokonaan toiminnalliseen voimaharjoitteluun; tein paljon siltaa ja erilaisia punnerruksia ja niiden lisäksi muitakin oman kehon painolla tehtäviä liikkeitä. Työharjoitteluun kuljin välillä polkupyörällä, vaikka matkaa oli reilut kaksikymmentä kilometriä suuntaansa ja ensimmäinen puolikas matkasta oli kumpaankin suuntaan melkein kokonaan ylämäkeä. Minulla oli käytössä vaihteeton mummopyörä ja ehdin aina melkein luopua toivosta, ennen kuin tulin korkeimpaan kohtaan ja sain huilata loppumatkan.

 Viikonloppuisin kävin juoksemassa painorepun kanssa spurtteja ylämäessä. Aina välillä sain kämppikseni houkuteltua painimaan ja muuten tein tatamilla liikkuvuustreeniä. Hommasin myös potkunyrkkeilysäkin ja enimmillään treenasin sen kanssa kolme kertaa viikossa, kuusi viiden minuutin erää putkeen, jonka päälle tein vielä 500-1000 toistoa vatsalihaksia. Vaikka en juurikaan tehnyt punttia, otin silti työpäivän ja reilun neljänkymmenen kilometrin pyöräilyn päälle 86 kiloisena kyykkyä 15 toistoa 140 kilolla ilman vyötä tai polvisiteitä ja penkkiä 15 toistoa 90 kilolla jalat ilmassa. Hauiskääntöä pystyi ilman varmistajaakin tekemään aivan loppuun asti ja sitä sain 40 kilolla 37 toistoa.

 Minun olisi voinut luulla olevan rautaisessa kunnossa, mutta sen sijaan terveyteni romahti taas aika totaalisesti ja jouduin pitämään pitkiä taukoja sekä harjoittelusta että koulusta. Uutena oireena kaikkien entisten seuraksi tulivat yöhikoilun ja unettomuuden lisäksi niin pahat keskittymisvaikeudet, että jouduin luopumaan kokonaan autolla ajamisesta. Olin onneksi tehnyt kesällä kolme kuukautta ylimääräistä työharjoittelua ja sain aiempien opintojeni takia aika monesta aineesta vapautuksen, niinpä valmistuin kuitenkin ajallaan ja ehdin saada itseni suunnilleen terveeksi ennen kuin oli taas aika jatkaa matkaa.

Kaupunki

Valmistuttuani koulusta muutin jälleen aivan toiselle puolelle Suomea. Ympäristön muutos oli melkoinen, kun muutin rauhaisan metsän keskeltä erääseen Suomen pahamaineisimmista lähiöistä. Otin kämpän taas sitä etukäteen näkemättä ja kun kerroin kaverilleni missä kaupunginosassa se oli, hän nauroi ja kertoi, että siellä oli tapettu joku viimeksi edellisellä viikolla. Asuntoni vierestä löytyikin viihtyisän kuuloisesti nimettyjä paikkoja, kuten Veritori ja Kylmä rinki. Paikan kerrottiin muistuttavan Monacoa, koska kukaan ei käynyt töissä tai maksanut veroja. Tuo maine osoittautui aika paljon liioitelluksi, vaikka toki siellä kaikenlaista näkikin.

 Jouduin kävelemään päivittäin Kylmän ringin läpi ja peruskoululaiset istuivat siellä sulassa sovussa samoilla penkeillä narkomaanien ja alkoholistien kanssa. Eräänä aamuna töihin kävellessäni todistin näkyä, jossa penkin keskellä istuva tyyppi oksensi syliinsä manaaja tyyliin ja hänen sivuillaan istuneet herrasmiehet keskustelivat tuon oksennussuihkun läpi antamatta sen häiritä mitenkään. Illalla lähikaupassa saattoi olla koko kaupan mittainen jono ja olin ainoa, joka ei ostanut pelkästään olutta, jota he näyttivät myös myyneen aamulla aikaisemmin kuin laki olisi sallinut. Kerran jonotin tyypin takana, joka yritti voittaa automaatista oikean merkkisiä savukkeita. Hän huojui sen edessä toinen silmä kiinni ja tökkäsi aina välillä summittaista numeroa etusormellaan, jonka jälkeen heitti pettyneen näköisenä askin olkansa yli ja yritti uudelleen.

 Mutta tuon tyyppisten tapausten lisäksi ei tullut vastaan mitään kovin ihmeellistä. Ei jengiammuskeluja, julkista prostituutiota tai yleistä huliganismia.

 Sen verran ympäristön muutos, ihmisten pariin palaaminen ja kaikki muu siinä ympärillä taisivat kumminkin aiheuttaa stressiä, että sairastin parin ensimmäisen viikon aikana vyöruusun.

 Sain työharjoittelupaikan teollisuusvaihteiden kokoonpanijana ja sen jälkeen työpaikan, joka vakinaistettiin muutaman kuukauden jälkeen. Kaupungin valitsin kumminkin sen mukaan, että pääsin viimein treenaamaan brasilialaista jujutsua ja lukkopainia oikeassa seurassa kämppikseni kanssa harjoittelun sijaan. Vapaaottelu oli päätavoitteeni ja olin kehittänyt siihen melkoisen pakkomielteen lajia edes ikinä kokeilematta.

 Aluksi kaikki menikin enimmäkseen todella hyvin, työpaikkaohjaajani tosin oli aika mulkku, mutta hänetkin vaihdettiin pian toiseen, jonka kanssa tulin mainiosti juttuun. Opin työn suhteellisen nopeasti ja helposti ja olin innostunut kehittämään sekä itseäni että työympäristöäni. Treeneissä jaksoin heittäytyä täysillä mukaan jopa alkulämmittelynä pelattuihin pallopeleihin, enkä edes häiriintynyt ajoittain kuuluneesta paskasta musiikista. Katselin lajitreenien lisäksi opetusvideoita tekniikoista ja tein toiminnallista voimaharjoittelua.

 Vedin leukoja, punnersin käsinseisonnasta, kyykkäsin puristaen 75 kiloista hiekkasäkkiä rintaani vasten ja tein etuheilautusta parhaimmillaan 40 kilolla painolevyjä, jotka olin pujottanut käsipyyhkeeseen treenatakseni samalla otetta jujutsupuvusta. Tasapainoilin niskan ja hartioiden varassa puristaen polvien välissä 20-30 kiloisia hiekkasäkkejä, joita nostelin pääni päällä ja kehittelin lukuisia muitakin liikkeitä, joilla toivoin saavani voimaa matolle paremmin kuin perinteisellä punttitreenillä.

 Annoin koko ajan itsestäni aivan kaiken ja jos en tuntenut itseäni illalla puolikuolleeksi, podin huonoa omaatuntoa siitä, etten ollut tehnyt tarpeeksi. Olin molemmissa yhteisöissä se vähän omituinen tyyppi, muiden mielestä varmaan vielä enemmän kuin itseni, mutta minut kumminkin otettiin osaksi porukkaa. Aika pian tuo kaikki alkoi kuitenkin olemaan liikaa ja jaksaminen loppumaan, sekä ihmisiin että fyysiseen kuormitukseen. Mutta olin pistänyt taas kaikki munat samaan koriin, eikä luovuttaminen ollut vaihtoehto

 Ilmoittauduin ensimmäiseen ja viimeiseen jujutsuturnaukseeni jo muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen ja aloin välittömästi kasaamaan itselleni hirveitä paineita. Tuntui että minun olisi pakko voittaa, ja vieläpä ylivoimaisesti, tai minusta ei olisi mihinkään. Kovensin oheisharjoittelua entisestään ja samalla lajitreeneistä katosi rentous ja iloisuus. Reilu kuukausi ennen turnausta alkoi ilmetä selviä ylikunnon merkkejä, palautuminen muuttui todella hitaaksi ja nukkuminen vaikeaksi, lisäksi oli jatkuvasti pientä lämpöä ja tukkoinen olo. Loppuajan harjoittelin vain kerran viikossa, enkä silti ehtinyt palautua treenien välissä, kun pari-kolme ensimmäistä yötä meni käytännössä kokonaan nukkumatta elimistön käydessä niin kierroksilla. Painokin tippui ruoan tankkaamisesta huolimatta niin paljon, että olisin mahtunut alempaan painoluokkaan.

 Kisapaikalla olin niin ahdistunut ihmisten ja ärsykkeiden määrästä, etten pystynyt edes lyömään treenikaverini kanssa ylävitosia hänen voittamiensa otteluiden jälkeen. Kaikki tuntui vain jotenkin liian epätodelliselta, enkä päässyt mitenkään kiinni siihen tunnelmaan, joka kaikilla muilla tuntui olevan. Nuorempana olin pelannut jääkiekossa suoranaista sikaa ja nauttinut pelityylini takia yleisön huomion keskipisteenä olemisesta, sekä koti että vieraspeleissä, mutta nyt olisin ollut pelkkänä katsojanakin aivan väärässä paikassa, saati sitten ottelijana.

 Ensimmäisessä ottelussa pystyin kumminkin keskittymään ja rentoutumaan yllättävän hyvin, lukuun ottamatta niitä hetkiä, kun valmentajani kannusti ja huusi ohjeita, joiden sisällöstä minulla ei ollut mitään hajua. Vein vastustajani mattoon muutaman sekunnin ottelemisen jälkeen ja pääsin suoraan sivulle, vakautin position hetkeksi, ja vastustajan tehdessä ensimmäisen epäonnistuneen yrityksensä paeta, nousin istumaan hänen päälleen. 6-0 alle puolen minuutin jälkeen.

 Sen jälkeen hän yritti paeta epätoivoisesti siltaamalla ja kääntämällä selkänsä. Olin jo alkamassa hakemaan suoraa käsilukkoa tuon käännöksen aikana, mutta sitten jostain tupsahti mieleeni, miten aina opetettiin mieluummin ottamaan selkäkontrolli, koska se oli pienempi riski ja dominoivin mahdollinen asento. Ei tosin minulle, kun en ollut treeneissä varmaan ikinä kuristanut ketään takakuristuksella, mutta jäin kumminkin empimään noiden kahden välille liian pitkäksi aikaa ja päädyin alle. Ensimmäinen virhe ja vastoinkäyminen, mutta johdin silti edelleen 6-2. Seuraavaksi vastustajani yritti ohittaa jalkojani, ja olisi onnistuessaan ollut jo parin pisteen päässä, asiat olivat menossa ikävään suuntaan.

 Yritin vain sitoa hänet mahdollisimman tukevasti paikoilleen, ja sain siinä samalla vahingossa kauluskuristuksen kiinni. Hänen naamansa alkoi punottamaan hyvinkin äkkiä ja ilme muuttui aika tuskaiseksi. Valmentajani kannusti lopettamaan ottelun siihen, mutta valitettavasti puvun avulla tehtävät liikkeet eivät olleet ikinä tuntuneet omilta, joten minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten saada ote riittävän kireäksi.

 Päästin irti, etten olisi suotta kuluttanut kaikkia voimiani, mutta olin onneksi saanut nyt vastustajani päähän ajatuksen kauluksista ja hän yrittikin ohittamisen sijaan puolestaan kuristaa minua. Välittömästi kun hän tarttui kaulukseeni ja päästi kyynärpäänsä irtoamaan vähän liikaa kyljestäni, hain kuin oppikirjasta olevan suoran käsilukon ja voitin ottelun lopetuksella.

 Mutta ottelun jälkeen en tuntenutkaan minkäänlaista voitonriemua, vaan tyhjyyden lisäksi lähinnä pahaa mieltä vastustajani puolesta. Treeneissä sparraaminen oli hauskaa, koska se oli kuin leikkiä eikä sillä ollut väliä voittiko vai hävisikö, koska molemmat oppivat ja voittivat. Toki urheilussa ylipäätään pitäisi olla tärkeintä rehti kilpailu, eikä se kuka voittaa tai häviää, mutta tuo koko kilpailuasetelma oli jotain, joka ei ollut minua varten. Halusin toki voittaa, mutta en niin, että joku toinen sen takia häviää. Seuraavaa ottelua ajatellen tämä oli tietenkin aika huono lähtökohta, mutta se oli sarjamme pienestä osanottajamäärästä johtuen jo finaali, eikä sitä luovuttaakaan viitsinyt.

 Ensimmäinen ottelu veti kropan aivan täysin jumiin, enkä saanut enää edes hikeä virtaamaan yrittäessäni lämmitellä finaalia varten. En myöskään pystynyt keskittymään itse otteluun, kuuntelin vain valmentajani neuvoja ja yleisön kannustusta, miettien, että olisin mieluummin ollut melkein missä tahansa muualla. Hain ensimmäiset pari minuuttia erilaisia käsiotteita, passailin ja pidin ottelun pystyssä. Sitten vein vastustajani mattoon todella huonolla alasviennillä ja jäin giljotiinikuristukseen. Kuristus ei ollut erityisen tiukka, minulla oli käsikin välissä, eikä vastustajani ollut saanut jalkojaan ympärilleni, eli olisin voinut helposti paeta kuristuksesta ja ohittaa sivulle. Mutta minä taputin luovuttamisen merkiksi. Taputin ennen kuin ehdin edes ajatella koko tilannetta. Halusin vain pois.

 Ottelun jälkeen vastustajanikin ihmetteli, miksi luovutin niin helposti ja mutisin vastaukseksi jotain epämääräistä siitä, miten käsi painoi kurkkua kuristuksen välissä. Valmentajalleni sanoin piiputtaneeni ja aikovani treenata itseni parempaan kuntoon. Tiesimme kumpikin, ettei se ollut totta, mutta hän kehotti tekemään niin, jos kyse oli tosiaan huonosta kunnosta.

 Olin haaveillut vuosia pääseväni treenaamaan oikeassa seurassa ja ottelemaan. Olin rakentanut koko elämäni ja identiteettini sen varaan. Olin luonut siitä pakkomielteen, elämää suuremman asian, jonka piti täyttää tyhjyyden tunne sisälläni. Ja nyt huomasin, ettei se ollutkaan minua varten. En voinut hyväksyä ajatusta, ja niinpä päätin uskoa oman valheeni huonosta kunnosta ja alkaa treenaamaan entistä kovempaa.

 Pidin kisojen jälkeen muutaman viikon täydellistä lepoa kaikesta harjoittelusta, jonka jälkeen vaihdoin voimaharjoittelun aamulenkkeihin, joiden oli tarkoitus olla palauttavia, mutta jotka vauhtiin päästyäni vedin aina liian kovaa. Pari kuukautta kunto nousikin todella jyrkästi, rasvaa paloi ja treeni kulki. Tasavauhtiset lenkit olivat aina olleet minulle yhtä tuskaa ja olin aina vihannut juoksemista, nyt pystyin vetämään viiden kilometrin lenkkejä nopeampaa kuin koskaan ennen, ja nenän kautta koko matkan hengittäen. Painin välillä kymmenen viiden minuutin erää ja treenien jälkeen tuntui, että olisin jaksanut vielä toisetkin helposti. Elämä pyöri hyvin pienen kuplan sisällä, kävin töissä, treenasin, söin ja nukuin. Rakastin joka hetkeä enkä kaivannut mitään muuta.

 Vain joskus öisin minulle tuli hetkellisiä havahtumisia, jolloin kyseenalaistin kaiken toimintani järkevyyden, mutta jatkoin aina aamulla samaa rataa miettimättä enää asiaa ollenkaan. Kunnes sitten eräänä päivänä pari kaveria kotipuolesta ilmestyivät oveni taakse yllätysvierailulle ja kaikki romahti. Vierailu oli hyvin lyhyt, taisimme vain juoda kahvit, jonka jälkeen he jatkoivat matkaa, mutta se nosti alitajunnasta pintaan jotain, joka sai minut kyseenalaistamaan koko elämäni. Ja samalla kun kupla puhkesi, myös loppuun asti kuormitettu kehoni antoi periksi.

 En saanut yöllä nukuttua, pyörin vain hiestä märkänä elimistöni käydessä kauheilla kierroksilla. Seuraavana aamuna keuhkot tuntuivat tulevat pihalle, vaikka köpöttelin töihin todella hidasta ja rauhallista Ozzy Osbourne kävelyä.

 Yritin silti sitkeästi käydä töissä melkein kuukauden ennen kuin menin viimein työterveyslääkärille. Kerroin että minulla oli hirveitä uniongelmia ja fyysinen suorituskykyni oli täysin romahtanut. Kerroin epäileväni, että olin ylikunnossa. Selitin treenimääristäni ja siitä, miten liikunta oli aina ollut minulle enemmän pakokeino todellisuudesta kuin järkevästi suunniteltu, terveyttä edistävä harrastus. Olin samanlaisen läpimurron äärellä kuin alkoholisti, joka viimein oikeasti tajuaa ja myöntää ettei hallitse juomistaan.

 Mutta lääkäri totesikin yllättäen, ettei semmoista asiaa kuin ylikunto ole olemassa. Hänen mukaansa ihminen ei voinut sairastua liiasta rasituksesta. Yritin selittää, että olivathan huippu-urheilijatkin välillä ylikunnossa, joutuivat jättämään jopa kokonaisia kausia väliin tai pahimmissa tapauksissa päättämään uransa. Tuskin kukaan tekisi niin jonkin asian takia, jota ei oikeasti ole olemassa. Tähän hän vain totesi, etten ollut huippu-urheilija.

 Yritin sitten oikein rautalangasta vääntää, että sitä todennäköisemmin olin saanut itseni ylikuntoon, koska olin liian kovan treenaamisen lisäksi tehnyt 40 tuntia suhteellisen fyysistä työtä viikossa, eikä kukaan ollut tarkkaillut kokonaisrasitustani tai suunnitellut palauttavia jaksoja. Mutta mikään ei mennyt perille ja sain kolme päivää sairauslomaa akuuttiin ylähengitystieinfektioon, jonka piti kuulemma mennä ohi, kun välttäisin loppuviikon raskasta liikuntaa.

 Yritin myös saada jonkinlaista tukea ja ymmärrystä yhdeltä treenikavereistani, mutta valitsin täysin väärän ihmisen. Kävimme joskus treenien jälkeen syömässä ja kuljin välillä hänen kyydillään, minusta tuntui, että tulimme ihan hyvin juttuun ja olimme mahdollisesti jopa kavereita. Niinpä tuntui ihan luonnolliselta laittaa hänelle viestiä ja kertoa kuinka turhautunut olin siihen, että olin saavuttanut kuukausien työllä vain ylikunnon ja etten paskan olon lisäksi tiennyt milloin pystyisin taas treenaamaan, vai pystyisinkö ollenkaan.

 Odottamani tsemppiviestin sijaan hän jätti kokonaan vastaamatta ja sen sijaan nauroi minulle pilkallisesti kaikkien kuulleen seuraavalla kerralla kun menin käymään kamppailukeskuksella. Sanoi että viestini oli niin täynnä itsesääliä, ettei viitsinyt edes vastata. Tämän jälkeen sulkeuduin entistä enemmän itseeni ja myöhemmin sama tyyppi vertasi minua naureskellen Rocky-elokuvan Clubber Langiin, joka asui yksin, treenasi yksin ja voitti yksin. Hän myös piti minua potentiaalisena sarjamurhaajana, ilman aavistuskaan siitä, kuinka oikeassa olisi voinut olla.

 Oireeni eivät luonnollisesti menneet ohi muutamassa päivässä ja koska lääkäriltä oli yleensä tarjolla lähinnä niiden vähättelyä, kuljin pitkiä aikoja töissä niin, että töiden jälkeen menin syötyäni suoraan sänkyyn ja nukuin siihen asti, että oli aika raahautua takaisin töihin, jossa jouduin silti vain istumaan ja lepäilemään puolet päivästä. Kun olo huononi niin paljon, etten kyennyt enää siihenkään, sain välillä myös sairauslomaa ja parhaimmillaan pienen vääntämisen jälkeen useamman viikonkin kerrallaan.

 Pidin myös harjoittelusta pidemmän tauon, ja erakoiduin taas entistä pahemmin, koska minulla oli ollut lähinnä työ ja treenikavereita. Entinen kämppikseni asui noin kymmenen kilometrin päässä ja tulin myös erinomaisesti toimeen hänen perheensä kanssa, mutta meidänkin yhteydenpitomme oli pikkuhiljaa harventunut ja jäänyt aika vähäiseksi.

 Olin taas tilanteessa, jossa näin kaupan kassaa pari kertaa viikossa, enkä välttämättä puhunut muuten kenenkään kanssa aikoihin. Mutta tällä kertaa olin lisäksi hyvin väsynyt, kipeä ja turhautunut. Lukemisen sijaan katselin paljon dokumentteja, koska niihin oli helpompi keskittyä. Mikään ei vain oikein tuntunut miltään, ja pikkuhiljaa siirryin katselemaan melkein pelkästään sarjamurhaajadokumentteja, jotka herättivät edes jonkinlaisia reaktioita. Katselin dokumentin varmaan jokaisesta sarjamurhaajasta, josta sellainen on tehty, ja osan useampaan kertaan. Iltaisin jätin yleensä dokumentin pyörimään taustalle ja kuuntelin sitä nukkumaan mennessä. Ei varmaankaan paras mahdollinen tapa hoitaa masennusta, mutta tulipahan tutustuttua ihmismielen pimeimpiin puoliin.

 Jeffrey Dahmer erottui tappamisesta nauttivien sadistien joukosta edukseen, ja tunsin monella tapaa ymmärtäväni häntä. Empatian lisäksi tunsin jonkinlaista syvempää yhteyttä, pieniä eroja lukuun ottamatta olisimme voineet olla melkein sama ihminen. Jokin pieni tapahtuma oikeassa kehitysvaiheessa olisi voinut muuttaa persoonaani siten, että olisin sisäänpäin kääntymisen sijaan hakenut tyydytystä muiden ihmisten kustannuksella. Katselin uudelleen ja uudelleen kun Dahmer kertoi rikoksistaan ja sen vaikutus oli lähes hypnoottinen. En silti ymmärtänyt, että omassakin tunne-elämässäni saattoi olla jotain vialla.

 Vihasin väkivaltaa ja halusin kaikille ihmiselle hyvää, mutta minulle tuli välillä väkivaltaisia pakkoajatuksia keskustellessani ihmisten kanssa. Yritin todella keskittyä kuuntelemaan, mutta mieleeni nousi väkisin ajatuksia, että entä jos nyt löisinkin tuota tällä vasaralla naamaan, tuuppaisin nuo portaat alas tai antaisin vähintään luunapin. En tietenkään oikeasti halunnut satuttaa noita ihmisiä mitenkään, mutta jonkinlainen uteliaisuus siitä mitä tapahtuisi, jos tekisin niin, pyrki hyvin voimakkaasti pintaan.

 Huomasin myös mietiskeleväni häiritsevän paljon semmoisten ihmisten tappamista, jotka mielestäni ansaitsivat kuolla. Pahojen ihmisten, jotka aiheuttavat muille kärsimystä. En mielestäni siksi, että itse tappaminen olisi kuulostanut houkuttelevalta, vaan jonkinlaisena palveluksena yhteiskunnalle. Elämäni tuntui niin merkityksettömältä, että olisin halunnut tehdä jonkin suuren uhrauksen ennen sen päättämistä. Mutta toisaalta huomasin ajoittain kuvittelevani myös hyvin yksityiskohtaisesti tilanteita, joissa tappaisin ja kiduttaisin ihmisiä, jotka ansaitsivat sen.

 Dahmer oli patologisen yksinäinen ja murhasi uhrinsa menettämisen pelon takia, tappaminen oli hänelle vain väline eikä itsetarkoitus. Tämän takia hän huumasi uhrinsa, etteivät he kärsisi, ja yritti jopa myöhemmin vain tehdä heistä tahdottomia zombeja kaatamalla happoa heidän aivoihinsa. Ensimmäisen ja toisen uhrinsa välillä hän onnistui vastustamaan itseään melkein 10 vuotta, ja menetti hallinnan vasta herättyään eräänä aamuna ruumiin vierestä ilman muistikuvaa itse tappamisesta.

 Minua repi pohjimmiltaan sama ristiriita, pelkäsin ja kaipasin rakkautta yhtä aikaa niin paljon, etten voinut käsitellä sitä. Niinpä en yleensä tuntenutkaan yksinäisyyttä tai kaivannut läheisempiä ihmissuhteita. Minulla oli kumminkin pari hyvää työkaveria, joita näin 40 tuntia viikossa ja joiden kanssa pystyi juttelemaan arkisista asioista. En vain osannut olla vapaa-ajalla ihmisten kanssa, ja huomasin sen varsinkin silloin harvoin, kun joku kotipuolesta tuli käymään. Entistä kämppistäni ja hänen perhettään tapasin edelleen silloin tällöin ja he pitivät minut kiinni normaaliuden rajoissa. Tunteet tekivät kuitenkin asioista liian monimutkaisia ja vaikeita, ja niiden kohtaamisen yrittäminen nosti yleensä pintaan itsetuhoisia ajatuksia, jotka olivat paljon useammin lohdullisia kuin ahdistavia. Niihin liittyi myös hyvin voimakkaita vallan ja mielihyvän tunteita, itsemurhafantasioita, joissa kuoleman ajatukseen yhdistyivät rakkaus ja onnellisuus.

 Useamman kuukauden levolla oloni parani sen verran, että yritin palata treenaamisen pariin. Välillä onnistuin ottamaan riittävän kevyesti ja kykenin harjoittelemaan useamman viikonkin säännöllisesti. Välillä menetin itseni hallinnan ja tein viiden punnerruksen sijasta viisikymmentä, tai sparrasin aivan liian kovaa, vaikka tarkoitus oli vain rullata kevyesti. Joskus elimistöni kesti nuo kovemmat rykäisyt ja joskus ei, toisinaan se ei kestänyt edes kevyttä tekniikkatreeniä.

 Treenikaverini ja valmentajani kyselivät vointiani ja yrittivät kannustaa minua lepäämään, suunnittelivat jopa porttikiellon antamista kamppailukeskukselle. Mutta minä olin niin voimakkaan pakkomielteen ja ristiriidan äärellä, etten kyennyt näkemään tilannettani selkeästi. Riittävän pitkällä levolla olisin voinut ehkä palautua kokonaan, ja sitten riittävän kevyesti aloittamalla palata täysipainoiseen harjoitteluun ja ottelemaan. Mutta sitähän en oikeasti pohjimmiltani edes halunnut, eikä pääkään kestänyt vain olla tekemättä mitään.

 Treenien sijaan aloin taas käymään iltaisin pitkillä kävelyillä. Rauhoittavien metsäteiden sijaan kiertelin nyt ympäri kaupunkia. Tarkkailin vastaantulijoita ja asuntoja, joiden ohi kävelin ja yritin ymmärtää ihmisiä, mutta tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi kaikesta. Jatkoin samassa luupissa vuoden, yritin treenata, turhauduin, muutuin epäsosiaalisemmaksi ja omituisemmaksi ja menetin pikkuhiljaa otettani todellisuudesta. Yhä useammin tullessani treeneistä, pysähdyin rautatiesillalle katselemaan alas ja haaveilemaan hyppäämisestä.

 Myös töissä alun innostuneisuus vaihtui aika nopeasti turhautumiseen. Yritin kehittää toimintaa, mutta mikään ei johtanut mihinkään. Joissakin osaluetteloissa oli ollut samat virheet jopa kymmeniä vuosia, ja varastomiehen kerättyä ja tuotua väärät osat, asentaja palautti ne ja etsi tilalle oikeat. Mikäli niitä sattui olemaan, kun niitä ei osaluettelon mukaan tarvittu. Tein osaluetteloihin tarvittavat muutokset ja palautin ne suunnitteluun, jotta vältyttäisiin turhalta työltä ja ajan haaskaamiselta. Tämä otti kuitenkin ilmeisesti liikaa suunnittelijoiden egon päälle, eikä asialle tehty mitään. Joka ainoalla kerralla tuotiin väärät osat.

 Laakereita painettiin akseleiden päälle teräsputken pätkillä, joiden kanssa homma oli välillä suunnilleen yhtä tarkkaa kuin hyttysen naiminen, kun sopivan kokoista putkea ei sattunut löytymään kuin ohuella seinämällä. Jos et painanut laakeria täysin pohjaan asti, sen alla oleva holkki jäi löysälle. Jos painoit yhtään liikaa, putken pää litistyi ja jäi kiinni laakeriin. Eräs vanhempi työntekijä oli suunnitellut joskus aikaisemmin toiselle osastolle painotyökalut, jotka oli sorvattu firman omassa koneistamossa ja karkaistu karkaisimossa. Otin hiljaisena aikana mitat kaikista meidän osastomme käyttämistä laakereista ja suunnittelin hänen piirustustensa pohjalta meille omat. Ei tehty työkaluja, vaikka koneistamossa ja karkaisimossa istui miehiä ilman mitään tekemistä.

 Eikä myöskään tehty parannuksia koeajomoottoreiden kiinnityksiin, joihin tehtiin puristimilla lankunpätkistä hengenvaarallisia virityksiä. Yleensäkään mitään ei voitu kehittää, koska asiat oli tehty niin viimeiset 30 vuotta ja tultaisiin tekemään vastaisuudessakin. Aivan sama kuin juosten kusten ne olisi tehty.

 Kun en suostunut valehtelemaan koeajopöytäkirjoihin, korjaamopäällikkö kävi väärentämässä pöytäkirjat lähettämössä sen jälkeen, kun olin allekirjoittanut ne. Jotain tuon korjaamopäällikön suosiosta kertoi, että firman aloitelaatikkoon oli jätetty ehdotus hänen vaihtamisestaan mikroaaltouuniin.

 Kerran tehtiin kuitenkin niin paljon töitä, että saatiin jopa kehuja. Koko porukka oli painanut pari kuukautta peräsuoli pitkällä, ahneimmat melkein ympäripyöreää päivää, ja firma oli tehnyt koko historiansa parhaan tuloksen. Korjaamopäällikkö tuli kertomaan tästä suuresta saavutuksesta ja sanoi, että saisimme siitä hyvästä oikein kakkukahvit. Luottamusmiehen kysyessä, eikö olisi kohtuullista, että tämä näkyisi myös pienenä bonuksena seuraavassa tilissä, korjaamopäällikkö tuhahti hyvin halveksivasti, ettei kahveja ollut pakko juoda, jos ei kelvannut, ja käveli pois.

 Seuraavat pari päivää kaikki jupisivat katkerana herrojen ylimielisyydestä. Eivät niinkään bonuksen eväämisestä, vaan siitä tavasta, jolla se oli tehty. Kukaan ei aikonut mennä kahville, mutta minä olin lopulta ainoa, joka ei mennyt. Kaikki muut myivät itsekunnioituksensa kupista kahvia ja palasta täytekakkua. Proletariaatit eivät todellakaan tule ikinä aloittamaan vallankumousta.

 Kävin myös tasaisin väliajoin lääkärissä, koska oloni oli ajoittain niin huono, etten kyennyt olemaan töissä, ja toivoin myös saavani vahvistuksen sille, olinko ylikunnossa vai oliko kyse jostain muusta. Olin menettänyt uskoni siihen lääkäriin, joka ei uskonut ylikuntoon, ja pyysin päästä toiselle. Seuraavana minua tutki noin 60-vuotias nainen, jonka suomen kielen ymmärtäminen oli niin heikolla tasolla, että hän vain poimi yksittäisiä tutun kuuloisia sanoja ja yritti sitten arvailla mitä hänelle yritti selittää. Hänen olemuksensa ja ilmeensä näyttivät oikeasti siltä, kuin hän olisi yrittänyt pyydystää kärpäsiä, puuttui vain, että hän olisi yrittänyt tarttua sanoihin käsillään. Ja sitten kun sain viimein asiani menemään jotenkuten perille, hän vastasi hyvin paksulla aksentilla: ”Mine valmistu yli kolmekymmene vuosi sitte, ei mine voi ymmärtä tämä sairaus. Mine osa tulkita pieni verenkuva ja hoita flunssa.”

 Kolmas lääkäri päätti, että olin vain masentunut ja kaikki oireeni johtuvat siitä. Myönsin että alkoi aika rankastikin ajoittain masentamaan, mutta pääasiassa fyysisten oireiden takia, jotka tulivat ensin. Tiedostin kyllä jollain tasolla, että fyysiset oireet johtuivat pohjimmiltaan henkisistä ongelmista, jotka ajoivat ylikuormittamaan itseäni, ja olisin ollut valmis myös jonkinlaiseen terapiaan. Mutta tämä lääkäri uskoi vakaasti masennuksen olevan jokin mystisesti taivaalta tupsahtava biologinen sairaus, johon auttavat vain lääkkeet, ja hän ilmoittikin minulle, ettei minua enää tutkittaisi enkä saisi sairauslomaa, jos en alkaisi syömään masennuslääkkeitä.

 En pohjimmiltani uskonut koko lääkinnälliseen psykiatriaan ja olin hyvin epäileväinen myös aiempien kokemusteni takia, mutta olin myös hyvin väsynyt, kipeä ja epätoivoinen. Niinpä suostuin ottamaan ne lääkkeet ja se lähes pilasi elämäni.

Valtakunnansyyttäjä

Syyttäjä haki 4 kuukautta lisäaikaa syytteen nostamiselle, enkä tuota hakemusta vastustanut, koska halusin itsekin hänen perehtyvän asiaan mahdollisimman huolellisesti. Noin puoli vuotta kasvieni viemisen jälkeen hän tuli ainoaan oikeaan lopputulokseen, teki syyttämättäjättämispäätöksen ja määräsi kaiken takavarikoidun omaisuuteni palautettavaksi. Lähdin heti päätöksen saamisen jälkeen hakemaan kasvejani ja uskoin jutun olevan sillä selvä, minä ja oikeus olimme voittaneet.

 Poliisiasemalla yritin vähän keventää tunnelmaa ja kerroin päivystäjälle tulleeni hakemaan heiltä kannabista, siemeniä ja vesipiipun. Vastaukseksi sain vihaista tuijotusta ja epämääräistä mutinaa. Näytin sitten syyttäjänvirastolta saamaani kirjettä, jossa kerrottiin takavarikon perumisesta ja määrättiin palauttamaan omaisuuteni. Tämä tuntui menevän hyvin vaikeasti perille ja jouduin useampaan kertaan näyttämään missä niin luki. Epäilin jo tiskille eksyneen sen, joka osaa kirjoittaa. Lopulta sain hänet uskomaan, että tällä kertaa minulle kuuluisi antaa kannabista, eikä ottaa pois, ja hän lähti hyvin epäuskoisena ja pahantuulisena jonnekin takahuoneeseen selvittämään asiaa. Odotin jo melkein, että hän ampuisi minut mieluummin kuin palauttaisi kasvini, niin henkilökohtaisesti hän tuntui asian ottavan.

 Parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen hän tuli takaisin voitonriemuisena ja kertoi, ettei minulle tarvinnut palauttaa mitään, koska tutkinnanjohtaja oli valittanut syyttäjän ratkaisusta valtakunnansyyttäjänvirastoon. Tämän jälkeen alkoi vittuilu siitä, miten me molemmat kyllä tiesimme, mitä varten ne kasvit oli kasvatettu. Syyttäjää voi onnistua huijaamaan, mutta heille eivät menneet narkkareiden selitykset läpi. Yritin varovasti korjata, ettei kasvattamaani lajiketta voinut käyttää huumausaineena, mutta sain vastaukseksi verbaalista ripulia, jollaista voi suoltaa vain ihminen, jonka vankkumaton itseluottamus juontaa täydellisestä tietämättömyydestä.

 Hän huuteli vielä perääni, kun tein lähtöä ja sai minut melkein provosoitua. Käännyin jo ovella ja avasin suuni, mutta en sanonut mitään. Se oli väittely, jota en olisi voinut ikinä voittaa. Idiootin mieltä ei voi kääntää millään määrällä faktoja, ja jos olisin vajonnut hänen tasolleen, olisin luultavasti päätynyt putkaan. Kävelin ulos ja päätin, etten enää keskustelisi viranomaisten kanssa kuin asianajajan välityksellä.

 Valtakunnansyyttäjä teki päätöksensä parin kuukauden kuluttua ja määräsi toisen syyttäjän ajamaan hänen kirjoittamaansa syytettä. En voinut olla nauramatta ääneen, kun hän oli televisiossa valittamassa resurssipulaa samana päivänä, kun sain tiedon tuosta päätöksestä. Oikeusjuttuja tuli hänen mukaansa priorisoida niin, että varmistetaan rikosten uhrien saavan oikeutta ja valtion saavan ne sakot ja muut tulot, jotka sille kuuluvat. Valtakunnansyyttäjän toimenkuvaan pitäisi kuulua lähinnä poliittiset tai virkamiesten tekemät rikokset ja tavallisista rikosjutuista vain isoimmat tapaukset, joilla on valtakunnallista merkitystä. Minun kukkapenkkini oli yhtäkkiä kasvanut huomattavasti kuutta neliötään suurempiin mittasuhteisiin.

Kotiinpaluu

Masennuslääkkeillä oli aika paljon samanlainen vaikutus kuin ensimmäisellä kerralla niitä syödessäni. Ensimmäiset kaksi viikkoa tuntui, kuin olisi ottanut vähän liikaa ekstaasia ja koko ajan meinaisi paukkua yli. Sen jälkeen olo tasoittui, muuttui pikkuhiljaa vähän paremmaksi ja ajoittain jopa euforiseksi, mutta enimmäkseen maaniseksi.

 Olin vaatinut päästä lääkkeiden syömisen lisäksi myös terapiaan, johon olisin tällä kertaa ollut huomattavasti valmiimpi, mutta terapeutti ei ollut valmis minuun. Yritin selittää sisäisistä ristiriidoistani ja siitä, kuinka vaikealta esimerkiksi ihmissuhteet tuntuivat, mutta ne eivät kuitenkaan olleet hänen erikoisalaansa. Tapasin hänet kahden viikon välein ja koska osasin käydä töissä ja kaupassa, hän katsoi kolmen käynnin jälkeen, etten tarvinnut terapiaa ja lääkitys riittäisi.

 En pystynyt enää jatkamaan elämääni kuten siihen asti, mutta pienten ja hallittujen muutosten sijaan laitoin sen jälleen totaaliseen remonttiin. Kun työpaikallani alkoivat YT-neuvottelut, hommasin itseni irtisanottavien listalle ja muutin takaisin kotipaikkakunnalleni. Olin opetellut tekemään monipuolisesti erilaisia töitä, koska kyllästyin muuten helposti. Osasin myös kasata erikoisvaihteita, joita teki minun lisäkseni vain yksi toinen työntekijä. Niinpä en ollutkaan varma mahtuisinko runsaista sairauspoissaoloistani huolimatta irtisanottavien joukkoon, vaikka ilmoittauduinkin vapaaehtoiseksi. Neuvottelut kun käytiin lyhyen kaavan mukaan ja irtisanottavia oli alle kymmenen, jotka oli valittu naaman perusteella hyvissä ajoin.

 Hain siis kaksi kuukautta sairauslomaa masennukseeni vedoten ja menin naureskellen työpaikalle. Esimieheni oli juuri kahvilla muiden työnjohtajien kanssa, kun menin heidän taukotilaansa, ja sanoi, että olinpas minä onnellinen. Vastasin, että en suinkaan, vaan hyvin masentunut, ja heitin sairauslomatodistuksen pöydälle. Sitten annoin hänen ymmärtää, että voisin jatkaa sairausloman hakemista vaikka loputtomiin. Siihen asti oli ollut tarkoitus, että irtisanottavat olisivat joutuneet käymään irtisanomisajan töissä, mutta minun käytökseni ilmeisesti osaltaan vaikutti siihen, että kaikille maksettiinkin palkka kotiin. Kukaan muukaan tuskin olisi ollut kauhean motivoitunut tietäessään töiden loppuvan joka tapauksessa.

 Tämän jälkeen irtisanoin asuntoni ja aloin suunnittelemaan muuttoa, joka sujuikin yllättävän sujuvasti. Lahjoitin entisen kämppikseni perheelle ne huonekalut, jotka heille kelpasivat, ja kannoin vaatteita, televisiota ja tietokonetta lukuun ottamatta lopun omaisuuteni taloyhtiömme roskakatokseen. Sitten pakkasin vaatteeni putkikassiin ja hyppäsin junaan, televisio ja tietokone tulivat myöhemmin perässä kaverin kyydillä. Kämpän loppusiivous ja avainten palautus jäi entisen kämppikseni huoleksi, korvaukseksi niistä huonekaluista, joita kukaan ei varsinaisesti edes halunnut, ja koko muuttohässäkkä pilasi välimme useaksi vuodeksi. Mutta en voinut pysähtyä ajattelemaan mitään muuta, minun oli vain päästävä pois.

 Muutin aluksi ystäväni 7 neliön kokoiseen vierashuoneeseen ja vuosien tauon jälkeen tuntui hyvältä kokea olevansa osa perhettä. Ensimmäisen avioeronsa jälkeen hän oli asunut muutaman kuukauden luonamme metsän keskellä, ja minä olin puolestaan yöpynyt hänen ja hänen uuden perheensä luona niinä harvoina kertoina kun olin käynyt kotipuolessa. Seurustelin myös vuosien tauon jälkeen pari kuukautta, mutta olin aivan liian innokas ja päällekäyvä ja tukahdutin sen suhteen hyvin nopeasti.

 En ehtinyt kuitenkaan jäädä sitä suremaan, sillä minulla oli kiire ottaa kiinni kaikki menetetty aika, jonka olin käyttänyt itsetutkiskeluun. Minun oli koko ajan vaikeampi ja vaikeampi päästä semmoiseen mielentilaan, jossa kykenin arvioimaan omaa käytöstäni ja aloin vain toteuttamaan mielitekojani hallitsemattomasti. Muutamassa kuukaudessa elämääni palasivat kaikki paheet, joista eroon pääsemiseksi olin tehnyt niin paljon töitä, ja vielä muutama uusi lisäksi. Aloin juomaan, tupakoimaan, harrastamaan irtosuhteita ja käyttämään enemmän ja monipuolisemmin huumeita kuin ikinä ennen. Tapasin toki siinä samalla myös mahtavia ihmisiä, mutta poltin taas kynttilääni molemmista päistä.

 Elimistöni pääsi palautumaan jonkin verran, kun aluksi lähinnä polttelin pilveä, söin ja lepäilin, mutta sitten jatkoin sen ylikuormittamista lääkkeiden voimalla ehkä pahemmin kuin koskaan. Ja rakensin taas elämääni semmoiseksi, jollaista en oikeasti olisi halunnut elää.

 Kannabiksella oli muitakin positiivia vaikutuksia sen lisäksi, että se auttoi minua lepäämään riittävästi. Vietimme aluksi vain rauhallisia iltoja kahden vanhan kaverini kanssa, polttelimme, kuuntelimme musiikkia ja keskustelimme kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Noista keskusteluista oli huomattavasti enemmän apua masennukseeni kuin lääkkeistä, jotka olivat kyllä pakottaneet minut toimimaan, mutta olivat vain estäneet ajattelun ja asioiden käsittelyn. Sain myös polttelun myötä uusia samanhenkisiä kavereita ja opin pikkuhiljaa taas olemaan ihmisten kanssa.

 Meille kehittyi myöhemmin erään kaverini kanssa tapa, jossa hän tarjosi aina minulle huumorilla oluen ja minä kieltäydyin. Mutta sitten eräänä päivänä otinkin sen jostain syystä vastaan ja tuntui kuin olisi tavannut vanhan ystävän pitkästä aikaa. Juodessani minusta tuli lähes samanlainen känniääliö kuin aina ennenkin. Join edelleen itseni tiedottomaan tilaan ja käyttäydyin todella typerästi. Sanoin ja tein asioita, joita en olisi muuten ikinä sanonut tai tehnyt. Juominen myös hirtti edelleen välillä kiinni useammaksi päiväksi. Aivan kuin en olisi siinä välissä selvinpäin ollutkaan, kaikki tekemäni muutokset olivat olleet niin pinnallisia, että ne unohtuivat lähes kokonaan.

 Ensimmäiset kokemukseni pillereistä tulivat, kun olin ollut yötä naapurikaupungissa ja kolme eri kaveria antoivat jokainen minulle aamulla krapulaan Xanorin, tietämättä että toisetkin olivat antaneet. Krapula kyllä katosi, mutta niin katosi myös kaikki aivotoiminta koko päiväksi. Köpöttelin kaverieni mukana suu auki ja silmät kiinni, olkavarret liimaantuneina kylkiin kiinni ja kyynärvarret eteenpäin sojottaen. Tuossa tilassa he raahasivat minut pellolle etsimään taikasieniä.

 Olin istunut polvillani ja heitellyt jonkin aikaa turppaita olkani yli, jonka jälkeen oli katsellut hämmentyneenä ympärilleni ja huutanut sitten täyttä kurkkua, ”mitä vittua me teemme tällä pellolla?!”. Ei löytynyt sieniä, mutta viereisellä pellolla työskennellyt maanviljelijä sai kumminkin mielenkiintoisen näytöksen.

 Noiden uusien kavereiden myötä erilaisten rauhoittavien ja kipulääkkeiden väärinkäytöstä tuli osa elämääni, enkä kyennyt sitä siinä tilassa mitenkään kyseenalaistamaan. Eräs kaverini, joka käytti myös masennuslääkkeitä, kuvailikin niitä pillereiksi, joita syödään aamuisin, että jaksaa sitten loppupäivän yrittää vetää pään sekaisin. Ja aika sekavaksi meno kyllä ajoittain menikin.

 Kerran yksi kaverini oli saanut jostain useamman laatikon 75mg Lyricoita, joita siihen aikaan tuntuivat syövän vähän kaikki. Ne ovat hermokipuihin ja yleiseen ahdistukseen kirjoitettavia epilepsialääkkeitä, jotka aiheuttavat ylionnellisen ja energisen olon lisäksi ainakin heitehuimausta ja potentiaalisesti ties kuinka vaarallisia sivuvaikutuksia. Tuo kaveri söi niitä aina 14 kappaleen liuskan kerralla ja huuhteli kaljalla alas, kysyi ottaako joku muukin, niin kuin liuska kerrallaan olisi ollut sopiva annostus. Kaikki muutkin olivat niin sekaisin, ettei kukaan tajunnut puuttua asiaan mitenkään, tai tiennyt kuinka paljon hän niitä yhteensä veti.

 Seuraava aamuna heräsin kumminkin viiden aikoihin siihen, että hän seisoi alasti avoimella takaovellani ja selitti jotain aivan käsittämättömiä juttuja. Sitten hän lähti pihalle ja menin perässä katsomaan mitä tapahtui.

 Aamuvuoroon herännyt naapurini, joka ei ollut vielä tuolloin rakentanut terassia, oli päästänyt koiransa irti takapihalle, koska ei ollut uskonut kenenkään olevan vielä hereillä. Ja siellä tuo kaverini nyt kirmasi alasti yökasteen jäljiltä kiiltävällä nurmikolla, tehden välillä lentokuperkeikkoja. Saksanpaimenkoira toisella ja Belgianpaimenkoira toisella puolellaan, aamuauringon ensimmäisten säteiden valaistessa heidän juoksuaan. Näky oli suorastaan runollinen ja näin sen kuin hidastetussa elokuvassa. Koirat heiluttivat innostuneina häntiään ja kaverini ulos pullahtanut peräsuoli heilui samassa tahdissa hänen pakaroidensa välissä.

 En muista tarkasti mitä sitten tapahtui, mutta joka tapauksessa minä menin nukkumaan, naapuri lähti töihin ja kaverini oli myös päätynyt jotenkin kotiinsa nukkumaan. Herättyään hän oli mennyt suihkuun ja ihmetellyt mitä hänen perseeseensä oli tarttunut. Hän oli jo meinannut repäistä sen irti, ennen kuin oli tajunnut mistä oli kyse. Sen jälkeen hän oli ajanut itse sairaalaan, jossa oli kertomansa mukaan saanut ”vielä yhden pillerin” ja suoli oli laitettu takaisin omalle paikalleen. Tämän jälkeen hän oli ajanut myös itse takaisin kotiinsa, koska kenelläkään ei ollut käynyt mielen vieressäkään, että hän olisi voinut olla liikenteessä omalla autolla.

 Erään toisen kaverini kanssa olimme joskus pilleripäissään nuuskanhakureissulla Haaparannassa ja kun menimme kauppaan, hän käveli vain väärästä suunnasta kassalle ja alkoi jonosta huolimatta suureen ääneen tekemään ostoksia. Kukaan ei yllättäen edes suuttunut, vaan kaikki suhtautuivat tilanteeseen lähinnä huvittuneesti ja vilkuilivat välillä minua myötätuntoisen näköisenä, kun seisoin vain hiljaa vieressä juoppokuskin näköisenä. Kukaan ei onneksi nähnyt, miten sukelsin itsekin perässä farmariauton peräkonttiin laittaessani nuuskia ja sätkäpapereita sinne, jonka jälkeen kaverini hyppäsi rattiin ja autoilimme satoja kilometrejä takaisin kotiin. Pysähtyen ensin Tornion puolella aurinkolasiostoksilla ratsioiden varalta.

 Toisella reissulla ajoimmekin puhallusratsiaan, kun olimme syöneet Xanoreita ja poltimme juuri jointtia. Ehdimme heittää sätkän ulos ja tuulettaa autoa vain muutaman sekunnin ennen kuin piti pysähtyä, mutta pysyimme Xanoreiden ansiosta niin tyynenä, ettei edes kannabiksen haju herättänyt mitään epäilyksiä ja saimme jatkaa matkaa, kun kaverini puhalsi nollat. Tajusimme vasta monen kilometrin ajamisen jälkeen mitä oikeastaan oli tapahtunut ja kiitimme luojaamme, ettei hänelle oltu tehty huumetestiä.

 Tulevina vuosina hänet kyllä testattiinkin sitten joka ainoalla kerralla auton ratista tavattaessa, mutta kertaakaan pikatesteri ei näyttänyt edes hänen omia lääkkeitään, vaikka hän oli lähes aina sekaisin kuin seinäkello. Resepti tosin teki noiden samojen pillereiden vaikutuksen alaisena ajamisesta myös täysin laillista ja eräs toinen kaverini ajoi jopa rekkaa, vaikka hänelle oli kirjoitettu kuusi 2mg Xanoria ja kolme 300mg Lyricaa päivälle. Mutta siinä missä resepti muutti päihderiippuvuuden lääkitykseksi, se myös teki käytöstä päivittäistä ja sinetöi heidän kohtalonsa.

 Oma sekoiluni ei onneksi päässyt muuttumaan päivittäiseksi tai karkaamaan muutenkaan aivan kokonaan käsistä, sillä minulla oli edelleen pieni pakkomielle myös treenaamiseen. Aloin käymään lenkillä ja hankin soutulaitteen. Heiluttelin kahvakuulia ja hommasin ison traktorinrenkaan, jota hakkasin lekalla. Hankimme kaverini kanssa pienen tatamin ja aloimme treenaamaan lukkopainia. Pian tämän jälkeen vuokrasinkin jo vuoron liikuntahallilta ja aloin pitämään treenejä isommalle porukalle. Olin ehtinyt aiempina vuosina oppimaan sen verran, että kykenin opettamaan perustekniikat muillekin ja treenien tarkoitus oli muutenkin lähinnä hauskanpito liikunnan merkeissä.

 Halusin myös merkityksettömäksi tunteneeni teollisen työn jälkeen tehdä jotain, missä tuntisin itseni hyödylliseksi ja aloin hetken mielijohteesta opiskelemaan hierojaksi. Kehityin siinä aika nopeasti; katselin opiskelumateriaalin lisäksi hieronta- ja anatomiavideoita netistä, paistia leikatessani tutkin lihassäikeitä ja nukkumaan mennessäni kuuntelin puhelimeen äänittämiäni lihasten nimiä latinaksi. Heti ensimmäisen viikon jälkeen lainasin koululta hierontapöydän ja aloin harjoittelemaan kaikilla, jotka vain käsittelyyni uskaltautuivat. Tuntui aivan uskomattoman hyvältä pystyä konkreettisesti auttamaan toista ihmistä. Niin hyvältä, että suljin kaikki rajoittavat tekijät tehokkaasti mielestäni.

 Kuten sen, että hierominen oli liian kuormittavaa ja kunnon kohoamisen sijaan aloin uupumaan enemmän ja enemmän. Markkinointi, paperityöt, kellon mukaan hierominen, jatkuva ihmisten tapaaminen ja rahan miettiminen tuntuivat myös todella ahdistavilta ajatuksilta, ja niinpä lopetin vain niiden ajattelemisen. Hieroin muutaman asiakkaan viikossa, jotka olivat kaikki entuudestaan tuttuja. En keskittynyt ajan kulumiseen ja hyvin pitkään otin maksun omantunnon mukaan ilman mitään määrättyä hintaa. Asiakkaiden toivomuksesta ja kouluttajani suosituksesta määräsin kumminkin lopulta kiinteän hinnan, joka oli ilmeisesti vähän alakanttiin, koska niin moni maksoi ylimääräistä. Muuten yritin pitää toiminnan mahdollisimman epäammattimaisena ja toivoin, että kaikki ongelmat ja epäilyt häviäisivät, kun en kiinnittäisi niihin mitään huomiota.

 Hain ja sain asuntolainaa, vaikka olinkin työttömänä ja ostin oman asunnon, johon rakensin itselleni työhuoneen. Otin lainaa reilusti yli asunnon hinnan ja ostin tuhansien eurojen arvoiset huonekalut, ison television ja kaikkea muutakin ylimääräistä mitä en oikeasti tarvinnut. Kaikki materia ja kerskakulutus oli menettänyt minulle täysin merkityksensä jo vuosia aikaisemmin, mutta nyt tuntui, että kaikki mahdollinen oli saatava.

 Muokkasin myös asunnon täysin uusiksi ja sain värvättyä kaverini eläkkeellä olevan isän minulle remonttimieheksi. Minulla ei ollut juurikaan aikaisempaa kokemusta raksahommista, mutta hän oli erinomainen opettaja ja aina kun aloin epäröimään jonkin uuden työvaiheen suhteen, hän rohkaisi minua muistuttamalla, että ihmiset niitäkin tekivät. Hän oli ikänsä ja minä jatkuvan pilvenpolttelun takia aika huonomuistinen ja lisäksi suunnittelimme töitä sitä mukaa, kun teimme niitä. Välillä sattui siis kaikenlaisia hauskoja pikku kommelluksia, kun unohdimme putkitöitä tehdessämme avata tai sulkea päähanan ja sahasimme jatkuvasti hänen kotinsa, minun kämppäni ja rautakaupan väliä, koska emme ikinä muistaneet kaikkea kerralla.

 Mutta hän oli myös todella pätevä ammattimies vuosikymmenien kokemuksella ja minä sangen luovassa mielentilassa, joten työt sujuivat yllättävänkin ripeästi ja lopputuloksesta tuli erinomainen. Tai olisi tullut, jos minulla eivät olisi loppuneet sekä rahat että jaksaminen. Asunto jäi pysyvästi vaille listoja ja muuta viimeistelyä, minulla meni hävettävän kauan pystyä maksamaan työstä, jota hän teki muutenkin lähinnä hyvää hyvyyttään aivan minimaalisella korvauksella ja lisäksi tuli vielä rautakaupan lasku, jonka maksamiseen jouduin lainaamaan lisää rahaa.

 Kun olin polttanut itseni masennuslääkkeiden voimalla entistä pahemmin loppuun ja fyysinen terveyteni romahti jälleen, pysähdyin pakkolevon aikana pitkästä aikaa oikeasti miettimään asioita ja aloin epäilemään lääkkeiden syömisen järkevyyttä. Tässä vaiheessa minulla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö ja sain myös siihen lääkityksen. Yritin kysellä lääkkeettömästä hoidosta, mutta minulle vakuutettiin sen olevan aivoissa esiintyvä krooninen sairaus, jonka syy on biologinen ja että se pahenisi vain jatkuvasti ilman lääkitystä. Sen myös kerrottiin aiheuttaneen kaikki aikaisemmat sairastelujaksoni, vaikka ne ilmenivätkin lähinnä fyysisinä oireina. Masennuslääkkeiden aiheuttaman manian piti olla selvä merkki siitä, että sairastin kaksisuuntaista, koska muuten ne eivät voisi aiheuttaa semmoista.

 Vuosikymmenen jatkuneelle taistelulle oli nyt löytynyt kaikenkattava selitys ja minun piti parantua täysin, kunhan alkaisin vain syömään yhden pillerin päivässä. Tämä kuulosti tietenkin aivan liian hyvältä ollakseen totta, niin kuin olikin, mutta halusin niin kovasti uskoa siihen, että otin lääkkeet vastaan. Lopetin jopa päihteiden käytön, koska sen varoitettiin haittaavan lääkitystä.

 Uusien lääkkeiden vaikutus oli vielä huomattavasti pahempi kuin masennuslääkkeiden ja ne sekoittivatkin päätä ihan riittävästi jo itsessään. Olin aikaisemmin ollut todella hyvä laskemaan päässä ja kyennyt laskemaan jopa neliöjuuria useamman desimaalin tarkkuudella, mutta nyt minulla alkoi olemaan vaikeuksia tavallisessa arjessa tarvittavien yhteen- ja vähennyslaskujen kanssa. Itsemurha-ajatukset olivat liittyneet aikaisemmin yksinäisyyteen ja masennukseen ja olin ollut niistä hyvin tietoinen. Nyt niitä alkoi hiipimään mieleen huomaamattomasti ja hallitsemattomasti aivan uusissa tilanteissa. Olin katsomassa elokuvaa ystäväni ja hänen perheensä kanssa, kun menin keittiöön tekemään voileipää ja havahduin jonkin ajan kuluttua siihen, että olin kirjoittanut mielessäni itsemurhaviestin ja tuijotin vain puukkoa, jolla olin leikannut vihanneksia. Myös tiskatessa havahduin välillä siihen, että olin jämähtänyt puukko kädessä tuijottamaan rannettani. Välillä aloin itkemään ja nauramaan yhtä aikaa täysin hallitsemattomasti ilman mitään syytä. Kaupassa jouduin joskus jättämään ostokset kassalle ja vain ryntäämään ulos. Tämän lisäksi tulivat vielä fyysiset oireet ja olo olikin jatkuvasti niin huono, että syöminen oli todella vaikeaa. Melkein kaiken ruoan koostumus tuntui niin kuvottavalta, että olin yrittäessäni jatkuvasti lähellä oksentaa. Jouduin myös jättämään opiskelun kesken ja lopettamaan hieromisen kokonaan. Yritin lähinnä vain selviytyä päivästä toiseen.

 Kun kerroin näistä oireista lääkärilleni, hän käski minua vain pitämään viikon ajan taukoa ja aloittamaan sitten sama lääke uudelleen samalla annoksella. Tässä vaiheessa aloin polttamaan uudelleen kannabista ja syömään välillä rauhoittavia, mutta en enää sekoittaakseni pääni, vaan selvitäkseni lääkkeiden sivuvaikutuksista. Ystäväni olivat todella huolestuneita minusta ja pelkäsivät jatkuvasti, että tappaisin itseni.

Kuolema

Päästyäni psyykelääkkeistä eroon ja raitistuttuani hampun avulla, elin useamman kuukauden täysin selvinpäin ja yritin parhaani mukaan kuunnella vointiani. Aina välillä iski pieni uupumus ja nousi vähän lämpöäkin, mutta se meni parin päivän levolla ohi. Jaksaminen paranikin huomattavasti ja näytti jo siltä, että parantuisin kokonaan ja voisin jatkaa normaalia elämää. Pystyin hieromaankin muutaman asiakkaan viikossa ja olin varma, että kaikki asiat vielä järjestyisivät.

 Olin saanut edellisenä vuonna 9 kuukautta sairauslomaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosilla ja lääkäri olisi kirjoittanut suoraan vuodenkin kerralla, mutta sovimme minun toivomuksestani, että otin lyhyemmän loman, jota jatkettaisiin tarvittaessa kolmella kuukaudella. Toivoin että olisin ollut siinä vaiheessa jo niin hyvässä kunnossa, että olisin ehtinyt jatkamaan opintojani seuraavan kurssin mukana. Varasin sitten ajan lääkärille, kun alkoi näyttämään siltä, etten olisi vielä täysin kunnossa sairausloman loppuun mennessä, mutta oma lääkärini ei ollutkaan töissä ja sain ajan toiselle. Tämän käynnin jälkeen kaikki lähti taas menemään pikkuhiljaa päin persettä.

 Kerroin lääkkeiden sivuvaikutuksista ja selitin, miten niiden pois jättäminen oli parantanut oloani, viikoittain tapaamani psykologi oli myös mukana ja kertoi vointini paranemisesta. Kerroin myös aika ylpeänä siitä, miten olin päässyt kaikista päihteistä eroon ja että ajoittain palaavia ylirasituksen oireita lukuun ottamatta kaikki meni todella hyvin. Ja niidenkin suhteen vointi oli parantunut niin paljon, että uskoin pystyväni palaamaan normaaliin elämään lähikuukausina. Kerroin myös hampputeen olleen ainoa niin sanottu lääkitykseni, mutta senkin vaikutuksen olleen kahvia laimeampi ja päinvastainen, ollessaan rauhoittava siinä missä kahvi oli piristävä.

 Lääkäri tyrmäsi kuitenkin täysin kaikki omat kokemukseni ja ilmoitti ensimmäisenä, etteivät lääkkeet aiheuta mitään sivuvaikutuksia. Sitten hän nauroi minulle hyvin pilkallisesti ja sanoi, etten ollut voinut raitistua, koska en ollut käynyt katkaisuhoidossa, enkä ollut a-klinikan asiakas. Sairausloman ehdoksi hän ilmoitti, että minun olisi syötävä juuri niitä lääkkeitä mitä hän määräsi ja alettava käymään viikoittain huumetesteissä. Kahvin piristävää vaikutusta hän piti ilmeisesti jotenkin harhaisena käsityksenä ja hampputeetä huumeena, vaikka yritin selittää, ettei se vesiliukoisena sisältänyt mitään päihdyttäviä ainesosia.

 En ollut ikinä jäänyt missään kiinni huumeista tai joutunut ongelmiin niiden takia, sen sijaan olin ihan vapaaehtoisesti kertonut mitä olin käyttänyt ja minkä verran, koska olin pitänyt avoimuutta oleellisena hoidon kannalta. Mutta nyt kun en enää käyttänyt mitään, sen kertominen ei ollutkaan uskottavaa.

 Eräälle ystävälleni kävi vähän samalla tavalla, kun hän lopetti lastensa syntymän jälkeen alkoholinkäytön ja alkoi sen sijaan poltella joskus viikonloppuisin kannabista lievittääkseen ahdistusta, josta oli kärsinyt jo vuosia. Hän poltti vasta lasten mentyä nukkumaan ja hänen vaimonsa oli selvinpäin kotona, mutta kannabis katsottiinkin yllättäen syyksi kaikkiin hänen ongelmiinsa ja avun tarjoamisen sijaan heistä tehtiin lastensuojeluilmoitus ja hänen käskettiin mennä a-klinikalle.

 Mieleeni palasi myös hyvin vahvasti se työterveyslääkäri, joka oli aikaisemmin kiristänyt minut aloittamaan masennuslääkkeet ja se elämänhallinnan menetys, joka niistä oli seurannut. Pienen vääntämisen jälkeen päädyimme kompromissiin, jonka mukaan alkaisin käymään huumetesteissä ja saisin vielä kolme kuukautta sairauslomaa, jonka jälkeen alkaisin syömään uudelleen lääkkeitä, mikäli en olisi vielä täysin terve.

 Samana päivänä, kun sain Kelasta myönteisen sairauslomapäätöksen, peruin huumetestit ja katkaisin hoitosuhteeni mielenterveystoimistolle. Minulla oli pari kuukautta aikaa saada itseni kuntoon, enkä pystynyt enää kuuntelemaan jaksamistani samoin kuin ennen. Lääkehelvetti painoi vielä niin voimakkaana takaraivossa, että se aiheutti alitajuisesti pienen paniikin.

 Minulla oli myös edelleen lääkkeiden jäljiltä joitain sivuvaikutuksia, jotka tuntuivat muuttuneen pysyviksi. Olin ollut aina huono naisten kanssa, mutta nyt myös kiinnostus oli kadonnut kokonaan. Laskupääni ei palautunut ennalleen ja jopa tunne-elämäni oli muuttunut vielä entistä latteammaksi. Kun näin myöhemmin dokumentin miehestä, joka ei epäonnistuneen aivoleikkauksen seurauksena kokenut mitään tunteita, huomasin meissä pelottavan paljon yhteistä.

 Aloin vain lisäämään tasaisesti kuormitusta sen mukaan, että loman loputtua olisin ollut valmis palaamaan normaaliin arkeen. Jonkin aikaa tämä toimikin, kunnes elimistöni antoi täysin periksi ja olin viisi päivää neljänkymmenen asteen kuumeessa. Heräsin yöllä siihen, että olin hikoillut runkopatjankin märäksi petauspatjan läpi ja tärisin niin paljon, että vettä juodessani hakkasin itseäni mukilla naamaan. Lääkärissä ei löytynyt mitään selitystä kuumeelle, mutta sen laskemisen jälkeenkään oloni ei vaan enää normalisoitunut. Pienikin rasitus vei täysin voimat ja nosti lämpöä useammaksi päiväksi ja jaksamiseni heikkeni tasaisesti. Jouduin jatkuvasti perumaan asioita, joita olin luvannut tehdä ja pikkuhiljaa lakkasin suunnittelemasta tai sopimasta mitään ystävieni kanssa.

 Muutaman kuukauden jaksoin uskoa ja toivoa, että kehitys kääntyisi paremmaksi ja yritin keskittyä tekemään niitä asioita mihin voimat riittivät. Mutta kohta olin taas tilanteessa, missä en voinut tiskata ja käydä kaupassa samana päivänä. Kokkaamisen jälkeen piti levätä vähintään puoli tuntia, että jaksoin syödä. Päivisin olin niin väsynyt ja kipeä, että kykenin lähinnä makaamaan hiljaa sohvalla. Öisin elimistöni kävi niin kierroksilla, etten pystynyt nukkumaan.

 Tässä vaiheessa itsemurha alkoi taas vaikuttamaan aika potentiaaliselta vaihtoehdolta. Aloin käyttämään uudelleen opiaatteja ja rauhoittavia, mutta en ainakaan aluksi sekoittaakseni pääni, vaan saadakseni välillä lomaa sietämättömästä olosta. Ystäväni sai minut vakuuttuneeksi siitä, että se oli itsemurhaa pienempi paha ja tässä hän oli tietenkin aivan oikeassa. Otin niitä aluksi harvemmin kuin kerran viikossa, mutta pikkuhiljaa kynnys alkoi laskemaan ja myöhemmin aloin ottamaan niitä huomattavasti useammin, samoin kuin kaikkea muutakin, mistä olisi voinut potentiaalisesti olla apua.

 Onnistuin kuitenkin tasapainottelemaan aika kauan sillä puolella, missä erilaiset huumeet ja lääkkeet sopivalla annoksella ja oikein ajoitettuna paransivat elämänlaatuani ilman sen suurempia ongelmia. Sosiaalinen piirini oli myös semmoinen, jossa päihteidenkäyttöä pidettiin hyväksyttävänä, tai jopa suotavana. Vaikka en ollut enää juurikaan tekemisissä niiden ihmisten kanssa joihin olin tutustunut masennuslääkkeiden aiheuttaman manian ja sekoilun aikana, he lähettelivät minulle välillä ilmaiseksi pillereitä yhteisten kavereiden välityksellä, koska olivat kuulleet minun voivan huonosti ja uskoivat niistä olevan apua. Eräs jopa kahlasi takaovelleni melkein kainaloihin asti ulottuvassa lumihangessa, koska en avannut ovea ja hän halusi tuoda minulle Oxycontin. He ajattelivat aivan vilpittömästi vain parastani ja sain yhteensä satojen eurojen arvosta lääkkeitä, mutta siinä oli valitettavan paljon yhteistä sen kanssa, kun kaverini yrittivät saada minut nuorempana juomaan, että piristyisin.

 Lääkinnällisen ja viihdekäytön raja oli myös sairauksieni takia aika häilyvä. On eri asia ottaa ekstaasia ja lähteä bileisiin, tai ottaa sitä kahdestaan hyvän ystävän seurassa ja keskustella asioista, jotka olisivat muuten liian vaikeita käsitellä. Tai ottaa sen verran opiaatteja, että kykenee selviämään pakollisista tehtävistä, sen sijaan, että ottaisi niitä lapiollisen sekoittaakseen päänsä. Rauhoittavan ottaminen yöksi katkaistakseen unettomuuden, tai kymmenen ottaminen aamulla, että päivä menisi mukavammin. Yhtä lailla laitonta kaikki ilman reseptiä.

 Pidin kumminkin aina paremmin voidessani useamman viikonkin tauon kaikista päihteistä ja vielä puolentoista vuoden jälkeenkin pystyin tekemään niin ilman minkäänlaisia vieroitusoireita mistään. Minusta alkoi myös pikkuhiljaa tuntumaan, että olin saanut irti kaikki positiiviset vaikutukset mitä olisin voinut saada ja oli aika suunnata kohti täydellistä raittiutta.

 En periaatteessa uskonut kroonisten sairauksien hoitamiseen lääkkeillä, koska minusta tuntui, että parantamalla keinotekoisesti oloani, peitin vain oireita ja kuormitin itseäni koko ajan vähän liikaa. Uskoin edelleen, että voisin vielä parantua kokonaan oppimalla kuuntelemaan itseäni, tekemällä oikeita asioita ja olemalla riittävän kärsivällinen. Tässä vaiheessa kaikki meni taas luonnollisesti pieleen.

 Olin suunnitellut viettäväni rauhallisen pääsiäisen levon ja lukemisen merkeissä, kun asunnolleni ilmestyi torstai-iltana kolme autolastillista porukkaa tekemään ekstaasikauppoja. Se oli se rooli, joka minulle ja kämpälleni oli muodostunut kotiinpaluuni jälkeen ja siitä oli hyvin vaikea päästä eroon.

 Ainoa huumeisiin liittyvä asia, jota myöhemmin todella kaduin, tapahtui, kun kaksi kaveriani olivat tulleet samalla tavalla kysymättä säätämään jotakin amfetamiinin kanssa ja samassa talossa asunut sotaveteraani olisi halunnut juuri samaan aikaan tulla katsomaan, minkälaiseksi olin saanut asuntoni remontoitua. Hän oli silminnähden pettynyt, kun jouduin sanomaan, ettei silloin ollut hyvä aika ja pyysin häntä käymään myöhemmin uudelleen, mutta hän joutui vähän myöhemmin hoitokotiin, enkä nähnyt häntä enää koskaan.

 Nyt yksi kaverini alkoi yllyttämään minuakin ottamaan ekstaasia ja lupasi tarjota, jos voisi sitten jäädä viettämään iltaa. Pienen suostuttelun jälkeen minulle tuli hyvin voimakas 'antaa sitten mennä' olo ja otin napin, jonka jälkeen vielä jossain välissä toisenkin. Viimeisin muistikuvani oli, kun yritin herättää kaveriani, joka valui aina lattialle tai pöydälle kuin keitetty spagetti, kun päästin hänestä irti. Kun olin ponnistellut aikani, tajusin yrittäväni herättää hänet, että hän voisi ajaa autolla kotiinsa ja koska siinä ei ollut mitään järkeä, menin itsekin nukkumaan.

 Seuraavan kerran havahduin todellisuuteen tiistai aamuna. Asuntoni oli aivan järkyttävässä kunnossa, eikä minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä edellisen viiden päivän aikana oli tapahtunut. Hellan päällä oli tuhkasta, rasvasta ja erinäisistä nesteistä koostuva parin sentin paksuinen harmaa kerros, joka oli uunia käytettäessä kuivanut siihen niin että näytti valetulta. Huonekalut olivat poissa paikoiltaan ja lattia kannabiksen lisäksi kaiken mahdollisen lian ja romun peitossa, siivotessa sieltä löytyi myös puolenkymmenen Subutex-napin pakkaukset. Pöydät ja lattiat olivat täynnä erilaisia astioita, tölkkejä ja pulloja. Asiat olivat selvästikin riistäytyneet pahemman kerran käsistä.

 Naapurin kertomusten ja pikkuhiljaa mieleen tupsahtaneiden lyhyiden takaumien avulla aloimme saamaan jonkinlaisen käsityksen tapahtumien kulusta. Olimme olleet perjantai aamuna vielä niin sekaisin herätessämme, että olimme vain jatkaneet suoraan bileitä. Eräs kaverini oli juuri saanut valmiiksi melkein kahden kilon kannabissadon ja toinen tilaili niihin aikoihin silkkitieltä kaikkea mahdollista. Rahaa ja huumeita oli siis mielin määrin ja olimme myös kiskoneet niitä kaikenlaisina sekoituksina, aina välillä vähäksi aikaa tipahtaen, mutta missään välissä selviämättä.

 Amfetamiinia, ekstaasia, subutexia, Xanoreita, alkoholia, kannabista, erilaisia lappuja ja mahdollisesti jotain muutakin. Porukka ympärillä oli välillä vaihtunut, mutta meno oli vain jatkunut, päivä päivältä sekavampana.

 Olin tuota viikonloppua ennen välttänyt ottamasta opiaatteja peräkkäisinä päivinä, etten vain jäisi koukkuun ja olin muutenkin pyrkinyt ottamaan niitä mahdollisimman vähän kerrallaan. Nyt olin vetänyt 5 päivää putkeen kauhealla annoksella ja käyttö alkoikin pikkuhiljaa lipsua käsistä. En ollut ikinä ostanut niitä itselleni, vaan pummannut kaveriltani, joka kamppaili oman riippuvuutensa kanssa, ja olin ollut aivan varma, että voisin vain lopettaa helposti heti kun hänkin. Pidin edelleen välipäiviä, mutta pari kuukautta tuon pääsiäisen jälkeen hän huomautti, että vedin jo melkein yhtä paljon kuin hänkin.

 Siinä vaiheessa lopetin käytön kokonaan ja parin päivän jälkeen alkoivatkin vieroitusoireet, jotka muistuttivat hyvin paljon sitä oloa mikä minulla oli luonnostaan, kun terveyteni oli oikein huonona. Myös kaverini onnistui lopettamaan vähäksi aikaa, mutta juuri kun aloimme olemaan kuivilla, saimme tarjouksen, josta emme voineet kieltäytyä.

 80mg Oxycontin maksaa normaalisti katukaupassa 80 euroa, mutta meille tarjottiin niitä satoja yhdeksällä eurolla kappale. Homma toimii Suomessakin niin, että yksityinen lääkäri kirjoittaa jatkuvalla reseptillä maksimimäärän rauhoittavia tai kipulääkkeitä tai molempia ja potilaan maksukatto tulee monesti täyteen jo vuoden ensimmäisellä apteekkikäynnillä. Tämän jälkeen lääkkeet maksavat 5,50 euroa kerta, riippumatta siitä, kuinka paljon niitä hakee. Olimme nyt osuneet aivan alkulähteelle, emmekä olleet ikinä kuulleet kenenkään myyneen niitä niin halvalla. Tarkoitus oli vain pistää pillerit äkkiä eteenpäin, mutta huono olo ei ollut enää riittävän kirkkaana mielessä ja niinpä päätimme vetää itsekin viivat.

 Olin huumekauppiaana erityisen huono, koska mielestäni kenenkään ei olisi pitänyt vetää opiaatteja, enkä siksi kaupitellut niitä kenellekään.

 Oma käyttöni lähti myös välittömästi täysin käsistä. Hyvin äkkiä aloin vetämään 200-300mg päivässä ja siitä tuli yhtä luontaisen tuntuinen osa elämää kuin aamukahvista. Välillä vedettiinkin 40mg viivoja kahvin seuraksi ihan vain siksi, että tupakka maistui sen jälkeen paremmalta. Päivisin pystyi kumminkin toimimaan paremmin kuin vuosiin, kun kivut tai väsymys eivät haitanneet menoa. Iltaisin otettiin kyytipojaksi Xanoreita, että sai nukuttua.

 Välillä vähän liikaakin. Joskus kun olin vetänyt Oxcynontien päälle vielä levyn Xanoreita, heräsin seuraavana aamuna pää pöydässä ja kädet pöydän alla. Lattialla oli varmaan kaksikymmentä rizlaa ja filtteriä ja puolen sätkätopan edestä rouheita. Olin yrittänyt koko yön kääriä sätkää mutta tipahtanut aina kesken, nauratti että olin ylipäätään hengissä. Mutta sitten loppuivat sekä rahat että huumeet, eikä naurattanut muutamaan viikkoon mikään.

 En olisi pystynyt enää mitenkään lopettamaan, jos ei olisi ollut pakko ja olo oli aivan käsittämättömän huono. Vieroitusoireiden päälle tuli vielä se, että olin ylikuormittanut itseäni lääkkeiden voimalla kuusi viikkoa. En olisi kyennyt mitenkään toimimaan niin paljoa, että olisin saanut hommattua jostain lisää pillereitä ja olisin muutenkin kuollut mieluummin vieroitusoireisiin, kuin tehnyt omaisuusrikoksia rahaa saadakseni. Joka paikkaa särki ja ihon alla tuntui kävelevän muurahaisia, vessaan käveleminen sattui jalkoihin niin paljon, että joka askeleella pääsi itku. Koko ajan oksetti, maha oli jatkuvalla kuralla, eikä mitään pystynyt syömään. Lämmönsäätely oli niin sekaisin, että saunassa ihokarvat nousivat hikoilusta huolimatta pystyyn ja hampaat kalisivat yhteen. Vuorotellen oli saatanan kylmä tai kuuma ja välillä tuntui, että molempia yhtä aikaa.

 Henkisesti olo oli vielä huonompi ja koko ajan piti vain keskittyä siihen, ettei tappaisi itseään. Kolme viikkoa katatonista epätoivoa. Piti yrittää vain selviytyä sekunti kerrallaan. Monen tunnin psyykkaamisen jälkeen pystyi välillä toimimaan niin paljon, että sai laitettua television päälle.

 Pikkuhiljaa kumminkin elämä alkoi voittamaan, eikä vielä tämäkään kokemus ollut riittävän rankka, vaan palasimme takaisin normaaliin päiväjärjestykseen, jossa kaverini käytti taas päivittäin ja minä pummasin silloin tällöin pikku viivat, tasapainoillen sillä rajalla, olinko koukussa vai en.

 Viimeistään pettymiseni terveydenhuoltoon ja perehtyminen lääkinnälliseen psykiatrian teorioihin ja historiaan oli saanut minut sen rajan yli, etten voinut luottaa enää mihinkään. Osa ihmisistä toki hyötyy lääkkeistä ja resurssien puutteen takia muunlaista hoitoa on liian vähän saatavilla, mutta mielenterveyden ongelmien selittäminen pelkästään välittäjäaineiden epätasapainolla näytti vetävän niin paljon mutkia suoriksi, että muistutti tieteelliseltä arvoltaan lähinnä astrologiaa. Oireiden perimmäisen syyn pitäminen biologisena oli myös vienyt uskon siihen, että voisin itse tehdä jotain hyvinvointini eteen.

 Niinpä aloinkin lääkkeistä päästyäni opiskelemaan entistä laajemmin kaikkea mahdollista ja harrastamaan hyvin armotonta itsetutkiskelua. Halusin rakentaa itseni ja maailmankuvani uudelleen täysin rehellisesti, riippumatta siitä, kuinka synkältä ja lohduttomalta ne näyttäisivät. Torjunta lakkasi pikkuhiljaa toimimasta, kyseenalaistamisesta ja mietiskelystä tulivat uudet pakkomielteeni. Vaatimaton tavoitteeni oli ymmärtää kaikki kaikesta, tai ainakin riittävästi voidakseni muodostaa asioista aidosti omat mielipiteeni. Luin kirjoja taloustieteestä, politiikasta, historiasta, filosofiasta, uskonnoista, lääketieteestä, fysiikasta ja kaikesta muustakin, mistä tunsin voivan olla jotain hyötyä, ja mahdollisimman monipuolisesti eri näkökulmista.

 Terveyteni romahdettua uudelleen siirryin lähinnä katsomaan tai kuuntelemaan dokumentteja, sen mukaan miten oloni antoi myöten. Huonoimpina päivinä makasin vain silmät kiinni hiljaisessa kämpässä ja mietiskelin. Tämä ei luonnollisesti tukenut paranemistani ja lisäksi maailmankuvastani muodostui hyvin synkkä ja inhorealistinen.

 Yritin saada jotenkin tasapainoiltua itseni kehittämisen ja pikkuhiljaa pahenevan päihdeongelmani välillä ja sisäiset ristiriitani kasvoivat jatkuvasti entistä suuremmiksi. Eräänä iltana luin Gandhin Rauhan ja rakkauden tien, tunsin todella syvää henkistä yhteyttä kaikkeuden kanssa ja nukuin paremmin kuin vuosiin. Koin unessa täydellistä ja puhdasta rakkautta, jollaista en ollut uskonut edes olevan olemassa.

 Mutta seuraavana aamuna heräsin taas omaan todellisuuteeni, kun kaverini tuli potkimaan minut ylös ja lähdimme naapurikaupunkiin vetämään toisten päihdeongelmaisten kanssa Subutexia, amfetamiinia ja Xanoreita.

 Samanlaisia ongelmia oli myös parilla ystävälläni, jotka kausittain joko lukivat Raamattua tai vetivät ja myivät kovia huumeita. Ajoittain he onnistuivat myös sulavasti yhdistämään nuo puolet ja yksi jopa luki Raamattua asiakkailleen kauppojen tekemisen jälkeen. Minulla oli itsellänikin kokemuksia, joita olisi voinut pitää uskonnollisina, tai ainakin henkisinä, joten ymmärsin heitä aika hyvin. Jonkin valmiin uskonnon hyväksyminen kaiken selittävänä tekijänä tuntui kuitenkin mielestäni liian helpolta pakokeinolta todellisuudesta ja huumeen korvaamiselta toisella.

 Kävin tosin itsekin kuuntelemassa buddhalaisen munkin luentoa ja harkitsin vakavasti, että olisin jättänyt kaiken ja lähtenyt luostariin Intiaan. Heikko terveyteni oli oikeastaan suurin syy sille, että luovuin tuosta suunnitelmasta, koska toivoin että olisin voinut tehdä sieltä käsin vapaaehtoistyötä sen sijaan, että olisin vain istunut mietiskelemässä.

  Keskustelin syvimmistä ajatuksistani vain parhaan ystäväni kanssa ja ihmettelin välillä, miten hän ei tuntunut silti saavan oikein minkäänlaista otetta elämästään, vaan se luisui vain koko ajan pahemmin käsistä. Hän oli myös aika merkittävä tekijä siinä, etten voinut ottaa sitä lopullista askelta irti päihteistä, olisi tuntunut petturuudelta hylätä hänet, kun olimme niin lähellä.

 Kunnes hän sitten eräänä päivänä tunnusti, ettei ollut oikeasti tajunnut pariin vuoteen oikeastaan mitään niistä jutuista mitä olin selittänyt ja oli vain ollut ymmärtävinään, että olisi saanut minut edelleen sekoilemaan kanssaan. Asia ei tietenkään ollut oikeasti niin yksinkertainen, mutta siinä vaiheessa tajusin, ettei minulla ollut todellista yhteyttä yhdenkään ihmisen kanssa, sillä en ollut kenenkään muun kanssa raapaissut edes pintaa. En ollut vihainen, tai edes pettynyt. Mutta minulta katosi ainoa ankkuri todellisuuteen, eikä minulla ollut enää mitään keinoa määritellä kuinka hulluksi olin jo tullut.

 Sitten eräänä aamuna sain vain tarpeekseni tästä loputtoman tuntuisesta syklistä. Heräsin, join kahvit, kävin tupakalla ja päätin tappaa itseni. Olin nukkunut hyvin, ei ollut mitään vieroitusoireita mistään ja muutenkin oli aivan siedettävä olo. Edellisenä iltana ottamani rauhoittavat saattoivat ehkä vaikuttaa edelleen jonkin verran, ilman niitä olisin saattanut heittäytyä tunteelliseksi ja alkaa epäröimään.

 En tuntenut surua, vihaa tai pelkoa. Mietin vain levollisesti, että olin saanut lykättyä sitä taas yli parilla vuodella ja antanut kaikkeni, mutta epäonnistunut ja nyt olin liian väsynyt. Terveydenhuollosta olin saanut osakseni lähinnä oireiden vähättelyä, vittuilua ja lääkkeitä, jotka olivat olleet pahempia kuin sairaus. Itsehoito oli johtanut vain pahenevaan päihdeongelmaan. Itsetutkiskelu oli mennyt liiallisuuksiin ja erottanut minut henkisesti muista ihmisistä.

 En ollut sillä kertaa tehnyt konkreettisia suunnitelmia itseni tappamisen suhteen, enkä ollut semmoisessa mielentilassa, jossa olisi ollut helppo ratkaista käytännön ongelmia. Join toisen kupin kahvia ja kävin vielä tupakalla, jonka jälkeen otin keittiöveitsen ja kävelin kylpyhuoneeseen, joka olisi helpompi siivota. Katsoin itseäni peilistä ja nyökkäsin hyvästiksi, minkä jälkeen aloin viiltämään rannettani. Henkisesti se tuntui suunnilleen samalta kuin pelikonsolin sammuttaminen, mutta fyysisesti hyvin ikävältä, enkä tuntenut tarvetta tuottaa itselleni ylimääräistä kipua. Jostain tuli mieleeni, miten joku natsijohtajista oli viiltänyt ranteensa vesiämpärissä odottaessaan oikeudenkäyntiä. Niinpä kannoin saunaan ämpärillisen lämmintä vettä, mutta huomasin samalla, että veitsi oli aika tylsä ja huonon mallinen. Hain keittiöstä toisen ja asetuin makaamaan lauteille. Muistelin jänteiden, siteiden ja verisuonten paikkoja ja etsiskelin sopivan viiltokohdan, lämmin vesi ja kapeampi terä sai yrityksen tuntumaan huomattavasti vähemmän epämiellyttävältä kuin aiemmin. Oikean kulman löydettyäni aloin viiltämään, eikä se edes sattunut juurikaan. Silloin ovelta kuului koputus.

 Pari kaveriani olivat vaihtamassa taloyhtiömme ulko-ovia, ja kun toinen oli vähän myöhässä, tuli toinen odotellessa kysymään, keittäisinkö kahvit. Ja luultavasti pelasti henkeni siinä samalla. En voi tietää olisivatko kipu ja veri palauttaneet minut samalla tavalla tähän maailmaan, mutta heti nähdessäni hänet kaikki tunteeni nousivat pintaan ja romahdin itkemään, kun tajusin mitä olin ollut tekemässä. En itseni, vaan kaikkien läheisteni takia. En ollut edes kirjoittanut viestiä. Se olisi tuntunut turhalta, koska en olisi voinut kumminkaan selittää itseäni. Enkä ikinä voisikaan. Siihen minun itsemurhafantasiani yleensä päättyivätkin, olin suunnitellut kaiken hautajaismusiikista lähtien ja kuvittelin, että ihmiset olisivat vain helpottuneita ja onnellisia puolestani. Mutta eiväthän he olisi, vaan surun murtamia, eivätkä he ikinä ymmärtäisi.

 Kukaan, joka ei ole tappanut itseään, ei voi ymmärtää. Eikä kenelläkään ole siksi mitään oikeutta syyllistää itsemurhaan päätynyttä. Kaikki kokemuksemme ovat subjektiivisia ja on aivan järjetöntä väittää tietävänsä miltä toisesta tuntuu, koska itselle on tapahtunut samanlaisia asioita. Jos ei tappanut itseään, ei selvästikään kokenut niitä samalla tavalla, eikä ole pätevä sanomaan siitä asiasta yhtään mitään. Itsemurha ei ole itsekäs päätös, se on vain seuraus sietokyvyn ylityksestä. Mutta siinä missä se on tekijälleen helpotus, jättää se muille jälkeensä kärsimyksen, jota he eivät kykene ikinä ymmärtämään.

 En siis voinutkaan paeta elämää, koska se ei ollut päätös joka olisi koskettanut vain minua. Ja niinpä minun oli palattava mielessäni kaiken alkulähteelle ja yritettävä viimein ymmärtää itsetuhoisuuttani, että voisin saada sen hallintaan. Olin blokannut oikeastaan koko lapsuuteni pois muistoistani, tiesin joitain yksittäisiä tapahtumia mutta valtaosa oli täysin pimeän peitossa, eikä mikään siitä tuntunut omalta elämältä tai herättänyt minkäänlaisia tunteita. Seuraavat pari viikkoa koin uudelleen ja uudelleen tapahtumia ja tunteita, jotka olin sulkenut pois yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi.

Lapsuus

Lapsuuteni oli enimmäkseen onnellinen ja luultavasti aika tyypillinen pienessä kylässä 80-luvun juomakulttuurissa kasvaneelle. Paljon vapautta ja kavereita, lomia mummolassa, pullantuoksuisia päiviä äidin leipoessa ja joulujen taianomainen tunnelma. Jotkin tapahtumat ja piirteet kumminkin muuttivat kokemustani siitä aika merkittävästi ja heijastuivat kaikkeen elämääni sen jälkeen.

 Ensimmäinen muistoni oli täynnä silmitöntä kauhua. Isosiskoni istui lattialla itkemässä, minä olin äitini sylissä ja isäni riehui patologisessa humalassa. En muista satuttiko hän ketään fyysisesti, luultavasti paiskoi vain jotain tavaroita, huusi ja uhkaili. Karkasimme takaovesta, kun hän meni hakemaan keittiöstä lisää viinaa. Pakenimme välissä olevan tyhjän tontin läpi naapuriin ja isä yritti saada meidät kiinni, mutta kaatui yrittäessään hypätä ojan yli ja pääsimme turvaan.

 Ei aivan perinteinen vaimo ja lapset kirveen kanssa lumihankeen tilanne, mutta lähestulkoon kumminkin. Tämänkaltaiset tapaukset määrittelivät isäsuhteeni, pelkäsin ja vihasin häntä koko lapsuuteni.

 Minä myös oireilin pahaa oloani jo hyvin pienestä asti ja matkin isän humalaista käytöstä, mikä johti siihen, että minulla oli ajoittain aika pahojakin vaikeuksia toisten lasten kanssa, he kutsuivat minua häiriöksi ja kiusasivat muutenkin. Tajusin noiden asioiden yhteyden jo yllättävän nuorena, reilusti alle 10-vuotiaana. Olin leikkimässä naapuruston lasten kanssa ja rakensimme muistaakseni patoa ojaan. Sitten kun jokin ei mennyt mieleni mukaan, rikoin sen ja aloin huutamaan, minkä jälkeen toiset käskivät minun häipyä. Itkin koko kotimatkan enkä voinut ymmärtää, miksi käyttäydyin sillä tavalla, vaikka en olisi oikeasti halunnut. Kotona vanhempani kysyivät mitä oli tapahtunut ja nähdessäni isäni, tajusin välittömästi syyn käytökselleni. En tietenkään uskaltanut kertoa sitä, vaan keksin hätävaleen ja sanoin ettei porukan vanhin poika antanut muiden leikkiä kanssani. Isä lähti sitten selvittämään asiaa ja palasi takaisin, kun kuuli ettei se pitänyt paikkaansa. Vanhempani yrittivät selvittää itkemisen lisäksi syytä myös valehteluun, ja vaikka he olivat vain huolestuneita, eivätkä ollenkaan vihaisia, minä vain jatkoin itkemistä, enkä pystynyt sanomaan enää mitään.

 Jos olisin uskaltanut kertoa totuuden, olisi se saattanut muuttaa sekä omani, että koko perheeni elämän. Ehkä isäni olisi tajunnut tekojensa seuraukset, ennen kuin oli liian myöhäistä. Ehkä minä olisin oppinut aidosti käsittelemään tunteitani. Tai sitten olisin vain saanut selkääni, eikä mikään olisi kuitenkaan muuttunut.

 Mutta en tehnyt niin, vaan päätin vain alkaa joka tilanteessa puhumaan ja käyttäytymään niin kuin oletin toisten haluavan, riippumatta siitä mitä itse tunsin tai ajattelin. Aina se ei tietenkään onnistunut ja aiheutti välillä melkoisia ongelmia, mutta opin vetämään eri tilanteisiin sopivia rooleja ja valehtelemaan niin sujuvasti, että en huomannut sitä vähän ajan kuluttua enää itsekään. Tämän ansiosta opin kyllä tulemaan toimeen hyvin erilaisten ihmisten kanssa, mutta todellista itseäni näytin hyvin harvoin kenellekään.

 Loin sen tilalle alter egon, joka pärjäsi maailmassa tai ainakin selviytyi päivä ja tilanne kerrallaan. Itse uppouduin yhä enemmän omaan sisäiseen maailmaani, jota pyrin olemaan jakamatta kenenkään kanssa. Opin pikkuhiljaa toimimaan muiden lasten kanssa, mikä olikin ihan suotavaa porukassa jossa väärinajattelijat muun muassa sidottiin puuhun kiinni ja hakattiin nokkosilla munille. Monesti pidin toimintaamme aika typeränä ja juuri siksi kai olinkin sieltä pahimmasta päästä. Koska en ajatellut. Se ajatteleva puoli minussa pakeni todellisuutta ihan omaan universumiinsa. Välillä nuo maailmat myös sekoittuivat, enkä ollut aivan varma mikä oli totta ja mikä ei, mutta ei se minua oikeastaan edes kiinnostanut. Ideat olivat tärkeämpiä kuin niiden todenperäisyys ja säilytin pitkälle aikuisuuteen asti kyvyn keksiä itse asioita joita en tiennyt, ja sitten unohtaa, että ne olivat vain oman mielikuvitukseni tuotetta.

 Osaltaan tuohon kehitykseen vaikutti myös se hyvin ristiriitainen seikka, että kotona pilkattiin avoimesti uskovaisia, mutta siitä huolimatta piti lausua iltarukous. Osallistuin myös uskonnolliseen kerhoon ja kävin kesäleireillä, joissa oli hyvin uskonnollinen tunnelma ja ohjelma. Tuntui aivan hullulta, että aikuiset ihmiset uskoivat satuihin ja suhtautuivat niihin niin hartaasti, mutta minun olisi pitänyt tehdä jyrkkä ero sen välille, mikä oli todellista ja mikä mielikuvitusta.

 Opin käsittelemään humalaista isääni myötäilemällä vain kaikkea mitä hän sanoi ja sain tällä tavalla hänet rauhoittumaan. Siitä tuli minun roolini jo hyvin pienenä ja esitin sitä niin hyvin, että hän taisi oikeasti luulla minun pitäneen hänestä. Hän alkoikin sitten opettamaan minulle tappeluliikkeitä ja kertomaan tarinoita väkivallasta.

 Muutettuaan nuorena kaupunkiin, hänelle oli sattunut tilanne, jossa joku oli pummannut tulta ja yllättäen lyönyt heti kun hän oli laskenut molemmat kätensä kaivaessaan sytkäriä housujen taskusta. Lisäksi hän kertoi muistakin nuoruutensa seikkailuista, jotka pyörivät aika paljon juomisen ja tappelemisen ympärillä. Sain kuulla elämänohjeita kuten: ”Aina kun näet pässin, niin lyö sitä turpaan.” Mikä ilmeisesti kannusti ristiriitatilanteissa lyömään aina ensin.

 Luonnollisesti näiden ohjeiden noudattamisesta tai humalaisten puheiden toistamisesta, kun hän oli selvinpäin, seurasi huutoa ja tukkapöllyä.

 Kerran olimme veistämässä nuolia jousipyssyjämme varten, kun naapurin poika tuli ja katkoi ne kaikki polveaan vasten. Kaadoin hänet sitten maahan ja aloin hakkaamaan, mutta sen toisen kaverin isä, jonka kanssa olimme niitä nuolia tehneet, osui juuri silloin paikalle. Hän keskeytti tappelun ja kysyi, miksi löin toista, jolloin vastasin isän käskeneen. Asiasta kysyttäessä isä tietenkin raivostui ja kiisti ikinä käskeneensä tekemään mitään semmoista, mutta pelastin tilanteen nopealla hätävalheella. Kerroin kaverini isän kuulleen väärin ja väitin sanoneeni, että hänen poikansa oli käskenyt lyömään. Tämän jälkeen isä rauhoittui ja naureskeli sille, miten häntä kehdataan syyttää tuommoisesta, vaikka omassa pojassa oli vika.

 Toisella kerralla puhkoimme isän inhoaman naapurin peräkärrystä renkaat, koska hän usein humalassa jupisi asioista, jotka tuossa naapurissa ärsyttivät ja mitä hän olisi halunnut asialle tehdä. Mutta selkäänhän siitäkin hyvästä sai kiitoksen sijasta ja isä joutui ostamaan naapurille uudet renkaat. Sain taas omaan tuomiooni pientä lievennystä sillä, että valehtelin renkaiden puhkomisen olleen kaverini idea ja että olin vain tökkinyt jo valmiiksi puhkottuja renkaita, etten olisi vaikuttanut nynnyltä.

 Tutustuin myös seksuaalisuuteen hyvin nuorena. Olin kuunnellut humalaisten aikuisten puhetta ja kuullut seksijuttuja jo aikaiseminkin, mutta ensimmäisen varsinaisen seksivalistuksen yleisöksi päädyimme kaverini kanssa 6 tai 7 vuotiaana. Sen pitäjä oli töissä käyvä kunnon kansalainen, mutta tuurijuoppo, kuten aika moni tuntemistamme aikuisista, ja se kuului näin: ”Pojat. Älkää ikinä maksako siitä, että saatte naida, vaan ottakaa ennemmin vaikka itse maksua, sillä vielä tulee päivä, jolloin perseet tervataan ja tuuma kyrpää maksaa omaisuuksia.” Tätä ohjetta onkin luultavasti ainakin osittain kiittäminen siitä, etten koskaan edes harkinnut huorissa käymistä ja koko ajatuskin tuntui vastenmieliseltä.

 Samoihin aikoihin minulla oli myös ensimmäinen seksuaalinen kokemukseni, jonka toisena osapuolena oli tuttavaperheemme minua 6 vuotta vanhempi tyttö. Hän oli jo sen ikäinen, että ymmärsi aika hyvin mistä oli kyse ja minullekin asia tuli suhteellisen selväksi. Varsinaista yhdyntää lukuun ottamatta teimme kaikkea mitä seksiin kuuluu, ja paljon semmoistakin, joka monen mielestä kuuluu vain, jos on vähän perverssi.

 Parin ikävän väärinkäsityksen seurauksena luulin paitsi jääneeni kiinni tapahtuneesta, myös että se oli minun syyni ja että minulle oltiin siitä hyvin vihaisia. Minulle kehittyikin seksiin hyvin vaikea ja ristiriitainen suhde, toisaalta kiinnostukseni siihen heräsi aivan liian varhain ja toisaalta siihen liittyi hyvin voimakkaita häpeän, vihan ja pelon tunteita, jotka eivät ainoastaan tuoneet lapsuuden lääkärileikkeihin häiriintyneitä piirteitä, vaan myös heijastuivat kaikkiin parisuhteisiini tulevina vuosikymmeninä.

 Muutamaa vuotta myöhemmin eräs toinen tapahtuma, tai oikeastaan yhteensattuma ja oma reaktioni siihen, vaikutti hyvin voimakkaasti käsitykseeni perheestä, ja upotti mieleeni ajatuksen, etten koskaan itse haluaisi semmoista.

 Vanhempani olivat riidelleet kotona jostain ja lähdin hyvin turhautuneena kaverille, jossa sanoin, etten alkaisi seurustelemaan, vaikka Mister Suomi kysyisi. Tarkoitin tietenkin Miss Suomea ja tilanne meni sitten hyväntahtoiseksi vittuiluksi ja yleiseksi naureskeluksi. Elämä ja ilmapiiri kotona eivät olleet semmoisia, mitä olisin halunnut itselleni tulevaisuudessa, eikä vanhempien riitelemisessä ollut mitään uutta, mutta jostain syystä minulla oli silloin tullut niin mitta täyteen, että olisin oikeasti halunnut avautua siitä ja pahasti olostani. Jotenkin herkkä mielentilani ja tilanteen muuttuminen semmoiseksi, jossa pakotin itseni nauramaan muiden mukana, upotti negatiivisen mielikuvan perheestä vielä entistä syvemmälle alitajuntaani.

 Ensimmäisen kerran muistan ajatelleeni itsemurhaa 11-vuotiaana, mutta olin todennäköisesti pohtinut asiaa aikaisemminkin, niin nopeasti ja helposti se nousi mieleeni. Tuttuna ja turvallisena ajatuksena, joka vapautti kaikesta. Nietzsche kirjoitti itsemurhan ajatuksen olevan vahva lohtu, jonka avulla pääsee yli monen huonon yön. Ja kuinka oikeassa hän olikaan.

 Olimme matkalla mummolaan ja joku vanhempi sukulaiseni oli mennyt juuri armeijaan. Isän täytyi tapansa mukaan mainita, että minä en tulisi sielläkään pärjäämään ja välitön reaktioni oli ajatella, että voisin tappaa itseni sitä ennen. Ajatus ei tuntunut mitenkään pelottavalta, eikä myöskään lapsenomaisen uhmakkaalta, tai johtunut siitä, etten olisi ymmärtänyt kuoleman lopullisuutta. Isän serkku, josta olin pitänyt kovasti, oli tappanut itsensä aikaisemmin ja ymmärsin liiankin hyvin sen merkityksen.

 Mutta juuri lopullisuus teki ajatuksesta niin lohdullisen. Olin melkein vahingoniloinen ja lällätin isälle pääni sisällä. Ajattelin tyytyväisenä, että ehtisin kokea vielä vaikka mitä ja nauttia parhaani mukaan elämän hyvistä puolista, ja sitten kun huonot puolet kävisivät liian raskaiksi kestää, voisin vain kuolla ja lakata olemasta.

 ”Ennemmin räkänokastakin mies tulee, kuin tyhjän naurajasta.” Se oli yksi isäni lempisanontoja ja hän muisti mainita sen aina, kun nauroin jollekin asialle, jonka hauskuutta hän ei itse ymmärtänyt. Yleensä kyse oli luultavasti siitä, että nauroin oikeasti lapsellisille jutuille, mutta aika useasti myös tajusin jotain semmoista elämän tragikoomisuutta, jota hän ei vain kyennyt näkemään. Mikäli vitsi kohdistui jotenkin hänen tekemisiinsä, seurasi yleensä vittuilun lisäksi myös tukkapöllyä. Tukkapöllyä sai tosin joskus vain siksikin, että nauroi yksin huoneessaan. Se kun saattoi tarkoittaa sitä, että oli tehnyt tai sanonut jotain kiellettyä, mutta ei ollut jäänyt kiinni.

 Isällä oli myös hyvin mielenkiintoinen tapa olettaa, että osaisin vain automaattisesti tehdä asioita ilman, että hän opettaisi ne minulle ensin ja sitten haukkua, kun en osannutkaan. Aivan kuin polkupyörän korjaaminen, työkalujen nimien tietäminen tai haulikolla ampuminen olisivat jotenkin geneettisesti periytyviä kykyjä.

 Hän oikeasti käski minun ampua haulikolla joskus suunnilleen 10-vuotiaana ja ainoana ohjeena varoitti, että se potkaisee. Minua tietenkin pelotti ja pidin aseen mahdollisimman kaukana itsestäni, jolloin tukki iski koko olkapään mustaksi. Ei ollut minusta metsästäjäksi.

 Vähän myöhemmin lopetin myös kalastamisen, vaikka en tiedäkään olivatko nuo tapahtumat varsinaisesti yhteydessä toisiinsa. Olin setäni kanssa ongella ja sain ison ahvenen sillä välin, kun hän oli hakemassa jotain unohtuneita tarvikkeita autolta. Minun kävi kumminkin kalaa niin sääliksi, että päästin sen menemään ja valehtelin, etten ollut saanut mitään.

 Tuon jälkeen en halunnut enää käydä kalassa ja se kuvasti aika hyvin jotain todella merkittävää sisäistä muutostani, jota en silloin sen tarkemmin ymmärtänyt. Sitä ennen kun olin saattanut paiskoa kymmeniä kaloja palasiksi kallioita vasten silkasta tappamisen riemusta. Pienempänä säilytin ja leikkelin myös löytämiäni kuolleita rottia ja minulla oli ehkä muutenkin aika potentiaalisen sarjamurhaajan vinkeitä.

 Samana kesänä koin toisenkin suuren tajuamisen, kun kesälomareissulla katselin, miten isä yritti ryömiä nuotiopaikalta sisälle mökkiin, mutta sammui öristen matkalle. En nähnyt alkoholia enää pelkästään henkilökohtaisena ongelmana, joka sai isän muuttumaan pahaksi, vaan tajusin koko sen syklin älyttömyyden, jossa ihmiset juovat, koska elämä on perseestä ja elämä on perseestä, koska ihmiset juovat.

 Sama oivallus tuntui pätevän hyvin moneen muuhunkin asiaan elämässä ja suunnittelin alkavani valistamaan kaikkia siitä, kun palaisimme kotiin, mutta sen sijaan aloin kirjoittamaan loppusoinnullisia runoja ympäröivästä arjesta. Kirjoittaminen tosin jäi hyvin ohimeneväksi vaiheeksi, niin kuin moni muukin lapsuuden aikainen innostus. Mahdollisesti myös turvallisuussyistä johtuneen itsesensuurin takia, mutta pieni kipinä siihen jäi kumminkin kytemään.

 Myöhemmin aikuisuudessa lykkäsin silti kirjoittamisen uudelleen aloittamista yli kymmenellä vuodella, aluksi koska en tuntenut itseäni siihen valmiiksi ja myöhemmin, koska pelkäsin, että mikäli olisin viimein kyennyt selittämään itseni, kirjani olisi muuttunut maailman pisimmäksi itsemurhaviestiksi.

 Ilmakiväärillä opin kuitenkin jotenkuten ampumaan ja ammuimme isän kanssa takaovesta pyykkipoikia kun äiti ei ollut kotona. Hän opetti minut myös heittämään puukkoa autotallin oveen ja pelaamaan baarissa uhkapelejä. Ja mahdollisesti pienenä tekemään katajasta jousipyssyn ja veistämään vielä nuoliakin siihen, vaikka se saattoi kyllä olla isoisäkin. Mutta joka tapauksessa isäkin opetti joskus tekemän asioita. Ja saattoi hyvänä päivänä jopa nauraa minun huonoille jutuilleni. Osti jääkiekkovarusteet ja hitsasi töissä aivan oikean maalin, johon pystyi harjoittelemaan laukomista myös kesällä. Ja hommasi käsipainot ja levytangon, joihin teki lisää kiekkojakin töissä.

 Ei tosin olisi varmaankaan hankkinut niitä, jos olisi tiennyt, että aloin jo 11-vuotiaana treenaamaan kasvaakseni niin isoksi ja vahvaksi, että voisin hakata hänet.

 Isä muistutti ajoittain vähän Jack Nicholsonia Hohdossa, mutta hän tuskin oli silti mitenkään tietoisesti paha ihminen tai edes varsinaisesti tyhmä. Kavereidensa mukaan hän oli aina hyväntuulinen ja hauska seuramies. Hän luki kirjoja, oli hyvä matematiikassa ja pätevä työssään. Ja työtä hän käyttikin aina tekosyynä kaikelle; hänellä oli oikeus tehdä kuten teki, koska hän kumminkin kävi töissä.

 Ja isän työnantajan mielestä paras työmies oli semmoinen, joka veti viikonloppuna 3 päivää viinaa ja tuli sitten maanantai aamuna töihin rankaisemaan itseään. Välillä hän oli vienyt työntekijöille kossupullot töihin, että sai nämä jäämään ylitöihin. Legendan mukaan tehtaalla ei siihen aikaan ollut perjantaisin iltavuorossa selvinpäin kuin autokuskit, eivätkä nekään kaikki.

 Isä olikin aika pahasti kulttuurin ja roolinsa vanki ja kärsi luultavasti kauheista sisäisistä ristiriidoista, joista ei pystynyt eikä osannut puhua kenenkään kanssa. Ja se ristiriitaisuus näkyi myös ulospäin ja teki hänestä hyvin vaikeasti ennakoitavan. Välillä hän jopa kertoi jonkin hauskan jutun, jonka perusteella olisi voinut kuvitella hänen osaavan nauraa myös itselleen. Ja nauraa pitikin mukana, mutta varmuuden vuoksi vähän hermostuneesti.

 Enimmäkseen hän kumminkin kommunikoi vittuilemalla. Jos luki kokeisiin, hän vittuili siitä ja sanoi, ettei maailma tarvinnut enempää ilmanaikaisia kynänpyörittäjiä. Jos ei lukenut ja sai huonon numeron, hän vittuili siitä ja haukkui tyhmäksi. Ehkä se oli hänen tapansa yrittää kannustaa minua ja valmistaa kovaa maailmaa varten. Olin luultavasti hänelle melkoinen pettymys, koska minusta ei näyttänyt olevan tulossa mitään semmoista, mitä miehen kuului olla, emmekä ikinä ymmärtäneet toisiamme. Ala-asteella en uskaltanut edes mennä suoraan kotiin, jos isä oli iltavuorossa ja minä pääsin niin aikaisin koulusta, että olisimme olleet kahdestaan.

 Äidistäni minulla ei sen sijaan ollut yhtään huonoa muistoa koko lapsuuteni ajalta, mutta jäin siitä huolimatta asumaan isän kanssa, kun vanhempani viimein erosivat. Pelkäsin muutosta vielä enemmän kuin isääni, enkä halunnut luopua tutusta ympäristöstä. Siskoni oli asunut jo yli vuoden poissa kotoa ja jäimme isän kanssa kahdestaan. Hän ei osannut tehdä ruokaa, siivota tai pestä pyykkiä ja saimmekin alkaa opettelemaan kotitöiden tekemistä yhdessä.

 Olimme lähteneet äitini ja siskoni kanssa kotoa jo joskus aiemminkin, mutta palanneet takaisin, kun vanhempani olivat tehneet sovinnon. Tällä kertaa isä taisi tajuta aika pian, ettei äiti tulisi enää takaisin ja hän alkoi pala palalta murenemaan henkisesti. Samalla minä lakkasin pikkuhiljaa pelkäämästä häntä ja aloimme ensimmäistä kertaa oikeasti tutustumaan toisiimme.

 Välillä näytti jopa siltä, että isä voisi päästä yli egostaan ja todella muuttua, mutta viina ja tosimiehen rooli pitivät liian tiukasti otteessaan. Kovasti hän taisi kumminkin yrittää ja oli välillä aivan sekaisin ilman että olisi haissut ollenkaan alkoholilta. Kerran hän oli itkuinen ja paniikissa kuin pieni lapsi ja selitti peloissaan sekavia juttuja jostain miehestä, joka oli tulossa tappamaan hänet. Hänellä oli vaikeuksia pysy pystyssä ja ymmärtää missä oli. Pitelin häntä paikoillaan sängyssä ja rauhoittelin niin kauan, että hän nukahti. Seuraavana aamuna hän käyttäytyi taas aivan normaalisti, emmekä ikinä puhuneet tuosta tapauksesta.

 Joskus myöhemmin, kun olin lähdössä viikonloppuna ulos kavereiden kanssa, hän halasi minua ja itki aivan valtoimenaan. Käski mennä pitämään hauskaa ja aikoi itse jäädä yksin kotiin. Näin hänen katseessaan rakkautta ja epätoivoa, ehkä jopa jonkinlaisen anteeksi- ja avunpyynnön, mutta en pystynyt vastaamaan siihen. Jätin vain hänet yksin ja menin pois.

 Välimme muuttuivat kumminkin tasavertaisemmiksi ja avoimemmiksi. Isä kertoi minulle, miten oli suunnitellut tappavansa itsensä töissä ja lavastavansa sen onnettomuudeksi, että saisimme siskoni kanssa isommat vakuutuskorvaukset, mutta luopuneensa suunnitelmasta, että voisi olla olemassa meitä varten. Saunassa hän vitsaili, että vaikka minulla oli isompi muna, hänen vehkeellään oli tehty enemmän vahinkoa. Yleensäkin hän suhtautui minuun reilummin ja vitsaili enemmän. Saattoi jopa kehuakin joskus.

 Mutta samaan aikaa hänen alkoholiongelmansa lähti entistä pahemmin käsistä ja hän myi ainakin jotain aseitaan ja mahdollisesti muutakin omaisuuttaan, että tulimme yleensäkään toimeen. Hän alkoi olemaan entistä enemmän selkeästi kännissä myös viikolla ja poissa töistä sen takia. Useasti hän kyllä oli aika hyväntuulinen juoppo, mutta ehkä se johtui myös siitä, miten osasin käsitellä häntä.

 Kunnes sitten tuli se ilta, etten vain enää jaksanut. Olin ripustamassa pyykkejä kuivumaan, kun isä tuli kotiin paikallisen baarin sulkemisajan jälkeen. Hän ei käyttäytynyt mitenkään huonosti tai ollut aivan kamalassa kännissä, tuli vain selittämään jotain kylpyhuoneen ovelle typerä humalainen virne naamallaan. Käskin tosi tylysti hänen painua nukkumaan, ja kun hän kysyi miksi olin vihainen, vastasin, että siksi, koska isä oli juoppo. Sillä hetkellä hän näytti pelkästään säälittävältä, eikä lainkaan pelottavalta ja viimein minä uskalsin antaa hänen kuulla, miten hänen juomisensa oli pilannut meidän elämämme. Seuraavana päivänä hän ampui itsensä.

 Kuka muu hyvänsä kuin minä olisi saanut haukkua hänet ja sillä tuskin olisi ollut mitään vaikutusta. Mutta sen jälkeen miten olin ensin melkein vuosikymmenen myötäillyt häntä ja ollut aina ymmärtäväni, olisin voinut melkein yhtä hyvin vetää itse liipaisimesta.

 Kun kuulin hänen kuolleen, menin emotionaalisesti täysin lukkoon ja ajattelin vain, että se oli kaikkien kannalta parasta, koska hän ei olisi kumminkaan saanut elämäänsä järjestykseen. Menimme naapuriin yöksi ja minulle annettiin nukahtamislääke, että saisin varmasti nukuttua. Kun pyörin sängyllä puoliunessa ja lääketokkurassa, vapautin ilmeisesti vahingossa rullaverhon, joka pomppasi ylös. Näin oman heijastukseni mustassa ikkunassa ja se näytti aivan siltä kuin isä olisi ollut ikkunan takana, muistuttamassa siitä mitä olin tehnyt. Anteeksi pyytävänä, surullisena ja pettyneenä.

 Kaksi viikkoa isän kuoleman jälkeen join ensimmäisen kännini ja lakkasin vain pikkuhiljaa välittämästä mistään. Keskiarvoni tippui yli numerolla seuraavan vuoden aikana, enkä vaivautunut tekemään mitään todellisia tulevaisuudensuunnitelmia. En pitänyt sitä tarpeellisena, koska olin täysin varma, että kuolisin alle kolmekymppisenä.

Oikeudenkäynti

En ollut niinkään kiinnostunut voittamisesta tai häviämisestä, kuin mahdollisen tuomioni perusteista. Tässä asiassa emme koskaan löytäneet asianajajani kanssa täydellistä yhteisymmärrystä, hänen tehtävänään kun oli vain ja ainoastaan jutun voittaminen. Siksipä hän opastikin minua olemaan käyttämättä liian vaikeita sanoja tai tieteellisiä selityksiä, etten saisi tuomaria tuntemaan itseään tyhmäksi ja olemaan siksi minua vastaan. Kukaan ei pidä viisastelijoista ja tunteisiin vetoamallahan väittelyt muutenkin voitetaan, eli sinänsä oikein järkevä neuvo, josta olisi ollut jollekin muulle luultavasti hyvinkin paljon apua.

 Pyrin aluksi kasaamaan todisteita siitä, että hampputeetä pystyi ostamaan täysin laillisesti luontaistuotekaupoista, ihan viime vuosiin asti jopa Suomesta. Soittelin maahantuojille ja eri luontaistuoteketjuille ja puheluiden alussa kaikki olivat hyvin ystävällisiä ja avuliaita. Hampputeen myyminen oli kuulemma lopetettu huonon menekin takia, Suomen markkinat eivät olleet vielä olleet valmiit kannabistuotteille negatiivisten mielikuvien takia. Tästä oli toiminut hyvänä esimerkkinä muutamaa vuotta aiemmin kannabiskekseistä syntynyt kohu, jossa Keskon tuotetutkimuspäällikkö oli julkisesti paheksunut ja pahoitellut niiden löytymistä joistain ketjun myymälöistä. Tämä siitä huolimatta, etteivät keksit sisältäneet lainkaan kannabinoideja, vaan ainoastaan hampunsiemeniä, jotka ovat yksi maailman ravintorikkaimmista ruoka-aineista.

 Mutta heti kun kerroin olevani menossa oikeuteen ja kerääväni todisteita puolustustani varten, yksikään ei ollut valmis auttamaan sen vertaa, että olisi antanut minulle samat tiedot kirjallisena. Heidän ei olisi täytynyt ottaa mitenkään kantaa minun toimintani laillisuuteen tai kannabiksen lailliseen asemaan ylipäätään. Heitä ei oltu vaatimassa todistajiksi, tai syytetty mistään, pyysin vain jonkinlaista kirjallista todistetta siitä, että hamppua on myyty myös teeksi.

 Mutta niin paha on Suomessa oikeuslaitoksen ja leimautumisen pelko, etten semmoista saanut. Tai sitten muutamaa vuotta aiemmin kuulleeni tiedot epävirallisista kielloista pitivät paikkaansa ja tässäkin maassa toimi virallisen oikeusjärjestelmän ulkopuolella jokin toinen taho, jonka varpaille ei haluttu astua.

 Tulostin sitten vain muutaman sivun sen englantilaisen verkkokaupan sivuilta, mistä olin tilannut hamppuni ennen kuin aloin viljelemään kasvini itse. Lisäksi kasasin tietoa CBD:stä, sekä sen lääkinnällisistä, että THC:n psykoaktiivisuutta estävistä vaikutuksista. Minun lähtökohtainen argumenttini oli, että lääkinnällisen käytön kieltäminen tarkoittaa THC:stä saatavia lääkinnällisiä vaikutuksia, ja sen perimmäinen tarkoitus on estää päihdyttävien kasvien käyttö lääkinnällisen käytön verukkeella.

 Valtakunnansyyttäjän näkemys sen sijaan oli, että koska kannabiksen kasvatus lääkinnälliseen käyttöön oli kielletty, oli minun laitonta kokea saaneeni mitään positiivisia vaikutuksia itse kasvattamistani kasveista, perustui niiden vaikutus mihin hyvänsä. Tämä tulkinta johti semmoiseen naurettavaan tilanteeseen, että olisin saanut nauttia ostamiani kasveja terveysvaikutusten takia, mutta kasvattamiani vain maun vuoksi. 

 Asianajajani hoiti muun puolustukseni valmistelun, sillä siitähän hänelle maksettiin. Veronmaksajien toimesta, koska minulla ei ollut tuloja. Tehtäväkseni jäikin enää vain hommata itseni paikalle sovittuna ajankohtana. Minulle tuli bussissa huono olo, enkä olisi halunnut vaivata ketään lähtemään varta vasten kuskiksi, joten aloin kyselemään, olisiko kukaan ajamassa muutenkin naapurikaupunkiin ja takaisin.

 Menomatkalle löytyikin kyyti helposti, mutta paluu oli vähän ongelmallisempi. Lopulta yksi kaveri kertoi pääsevänsä juuri sopivasti töistä ja tarjoavansa mielellään kyydin, kunnes kuuli, että eräs toinen kaverini olisi myös tulossa kyydissä. Kutsuin häntä lempinimellä, eikä ensimmäinen kaverini ollut edes varma ketä tarkoitin, mutta ilmoitti hyvin jyrkästi, ettei siitä perheestä ollut kenelläkään mitään asiaa hänen autoonsa, vaikka hän tuskin oli edes ikinä tavannut ketään heistä. Kuului vain omasta mielestään parempiin ihmisiin, mikä oli sinänsä vähän huvittavaa, koska tiesin hänen tehneen huomattavasti moraalittomampia asioita, kuin tuo toinen kaverini ikinä.

 Mutta omat syntinsä taitaa olla jokaisen toisaalta helpointa antaa anteeksi. Kerroin sitten hankkivani jonkin toisen kyydin ja jokaisella on toki oikeus itse päättää, ketä kyyditsee, mutta reaktion jyrkkyys, ja varsinkin sen yleistävyys, sai minut kuitenkin miettimään tuota ihmisten välistä vastakkainasettelua laajemminkin. Ja samalla tajusin, ettei minulla ollut raitistumiseni jälkeen juurikaan mitään, mihin palata.

 Olin toki kuullut itsestäni liikkuvia juttuja, osa enemmän ja osa vähemmän paikkansapitäviä, enkä niistä juurikaan välittänyt, vaikka osa olikin todella loukkaavia. Minulla ei kuulemma ollut vikaa muualla kuin päässä ja olin muuten vain tekemättä mitään, että saisin keskittyä rauhassa vetämään huumeita, oli ainoa, joka todella satutti. Varsinkin kun sitä levittivät myös ihmiset, jotka olivat kasvotusten olevinaan kavereita. Osa oli jopa käynyt minulla hieronnassa ja terveyteni romahtaminen oli johtunut osaltaan siitä, että en ollut kuunnellut omaa jaksamistani, koska olin halunnut auttaa heitä.

 Mutta olin toisaalta tottunut. Jo silloin kun muutin ensimmäisen kerran pois raitistuakseni ja kerroin asiasta vain muutamalle läheisimmälle ystävälleni, yksi heistä oli kertonut kaikille minun muuttaneen siksi, että saisin narkata rauhassa kenenkään vahtimatta. Ja olihan se kyllä paljon parempi tarina niin kerrottuna.

 Toki kaikista muistakin juoruiltiin samalla tavalla, siitä puhuttiin paskaa, joka ei ollut paikalla ja seuraavan kerran kun tavattiin, oltiin taas kaveria. Ja tämä tuntui koskevan koko kylää, jota kuvasikin erityisen hyvin sanonta, jonka mukaan paikallisella huoltoasemalla pieraiseminen sai aikaan sen, että alle kilometrin päässä sijaitsevassa kylän ainoassa ravintolassa sinun jo kerrottiin paskoneen housuun.

 Yksilöllisyyden osoituksena sai ostaa erivärisen auton kuin naapurilla ja välillä jos tunnettiin tarvetta todella hullutella, syötiin hernekeittoa jo keskiviikkona. Kaikkea sen suurempaa poikkeamista normista katsottiin vähän nokanvartta pitkin. Muutamaa lähintä ystävääni lukuun ottamatta pyrinkin suhtautumaan ihmisten puheisiin kuin naapurin koiran haukkumiseen, sillä erotuksella että pidin naapurin koirasta. Pysyin mielelläni mahdollisimman paljon omissa oloissani tai lähipiirini seurassa, mutta aina välillä joku sai minut houkuteltua jopa katsomaan paikallista yöelämää ja hieromaan tuttavuutta alkuasukkaiden kanssa. Näillä reissuilla tapahtuikin sitten hyvin mielenkiintoisia kohtaamisia, jotka muistuttivat minua lähes joka kerta siitä, miksi en halunnut olla näiden ihmisten kanssa tekemisissä.

 Erään hyvin huumevastaisen kaverini poika oli kokeillut amfetamiinia ja ekstaasia ja minä satuin kuulemaan tästä, kun olin itse päässyt vähän aikaisemmin kokonaan eroon opiaateista ja rauhoittavista ja olin siinä entisen käyttäjän ärsyttävässä vaiheessa, että halusin valistaa muita huumeiden vaaroista. Menin käymään bileissä, joissa oli keskellä pöytää iso kasa amfetamiinia, josta kaikki halukkaat tuntuivat ottavan enemmän tai vähemmän vapaasti. Tapasin tuon pojan siellä ja kerroin hänelle täysin avoimesti omista kokemuksistani ja kehotin olemaan varovainen, vähän moraaliton moraalisaarna tosin koska otin itsekin pienet viivat. Yritin selittää niitä syitä, jotka mielestäni johtivat ongelmakäyttöön, sen sijaan, että olisin pelotellut yksittäisten aineiden vaaroista, koska ne kumminkin ovat lähes kaikki alkoholia vähemmän haitallisia. Pelotteluun perustuvalla valistuksella kun on semmoinen ikävä puoli, että aineita pidetään helposti täysin vaarattomina, kun huomataan, että niiden vaikutuksia on liioiteltu. Tämä johtaa sitten toisella tavalla vääristyneeseen näkemykseen, liikakäyttöön ja monenlaisiin ongelmiin. Tärkeämpää olisikin pohtia, miksi yleensäkään haluaa ottaa mitään ja miten eri päihteet konkreettisesti vaikuttavat omaan elämään.

 Tuntui että pääsimme aika hyvin samalle aaltopituudelle ja hän kertoi minun pitäneen vakuuttavimman huumevalistuksen ikinä. Vähän myöhemmin hän alkoikin sitten seurustelemaan erittäin huumevastaisen naisen kanssa ja haukkui kännissä minut julkisesti narkomaaniksi vaikuttaakseen itse paremmalta ihmiseltä tämän silmissä.

 Samana iltana sen huumevalistuksen kanssa olin jatkoilla kaverini luona ja menin kuselle, kun eräs paikallinen jääkiekkoilija puski yhtä aikaa vessaan. Sanoin, että kyllä sopu sijaa antaa ja lupasin, että voisimme kusta ristiin, mikäli hän ei voinut odottaa. Tyyppi alkoi tuijottamaan minua tosi tuiman näköisenä ja kusi ihan tarkoituksella suoraan jalalleni. Jonkin verran meinasi ärsyttää, mutta lähinnä huvitti tilanteen absurdius. Varsinkin kun hän seuraavaksi kutsui minua narkkariksi ja sanoi, että minun olisi pitänyt painua vittuun, koska kukaan ei halunnut minua sinne. Ensinnäkin hän oli luultavasti ainoa ihminen koko asunnossa, joka oli nauttinut pelkästään alkoholia. Ja toisekseen, jos minäkin olisin ollut myös pelkästään humalassa ja hän olisi saanut provosoitua minut tappelemaan, siitä olisi tullut hyvin lyhyt, ruma ja yksipuolinen tapahtuma.

 Hän oli minua yli 20 kiloa kevyempi ja käynyt joskus aikaisemmin vetämissäni lukkopainitreeneissä, jonka perusteella tiesin, ettei hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä mihin oli ryhtymässä. Terveysongelmistani huolimatta sain tarvittaessa kropastani kaiken irti minuutin tai parin ajaksi ja olisin voinut halutessani mopata hänellä koko vessan. Sen sijaan suihkuttelin jalkani puhtaaksi, minulla oli onneksi crocsit ilman sukkia, ja vastasin ystävällisesti, että olin lopettanut huumeiden käytön. Hän vastasi ”hyvä!”, ikään kuin olisin ollut jotenkin hänelle tilivelvollinen ja saanut nyt taas hyväksynnän olemassaololleni. Ja jatkoi sitten jotain epämääräistä kannabiksesta, jolloin tajusin, ettei hän edes tiennyt mitään muista huumeista ja piti minua narkkarina siksi, että olin joskus hänen kuulemansa mukaan polttanut savut.

 Kun kysyin perusteluja sille, miksi kannabiksen polttaminen olisi jotenkin pahempi asia kuin alkoholi, sain vastauksen, että se on laitonta. Aika paksua tyypiltä, joka seisoi siinä nuuska huulessa. Sain hänet kumminkin jollain tasolla ymmärtämään argumenttinsa typeryyden vertaamalla alkoholia tupakkaan ja kannabista nuuskaan. Koska hän ei itse luonnollisesti voinut olla narkomaani, ei käytettävän päihteen laillisuus voinutkaan olla määrittelevä tekijä. Kun olimme päässeet jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen, lopetin kohteliaasti tuon keskustelun ja toivoin, että olin saanut edes pienen siemenen kylvettyä.

 Siitä muistui mieleeni toinen tapaus muutamaa vuotta aikaisemmin, kun pystyin vielä hieromaan ja yritin siksi pitää myös kannabiksen suhteen matalaa profiilia. Satuin olemaan myöhään hereillä ja eräs kaverini tuli baarin jälkeen käymään. Hänenkin seuraansa oli lyöttäytynyt paikallinen jääkiekkomies, mikä ehkä vahvisti stereotypiaa tästä kyseisestä ihmisryhmästä ei aina niin kauhean älykkäänä. Jääkiekonhan sanotaan olevan hitaiden miesten yksinkertainen peli, tai mahdollisesti toisinpäin. Tarjolla ei ollutkaan naisia tai viinaa ja niinpä tämäkin tyyppi alkoi haastamaan riitaa. Tilanne oli niin älytön, että emme jaksaneet edes odottaa hänen lähtöään, nauroimme vain hänelle päin naamaa ja poltimme savut. Sitten aloimme pelaamaan änäriä ja vaihtamaan kuulumisia. Hetken aikaa jupistuaan hän käveli vähin äänin ulos, mutta oli kyllä muistanut seuraavana päivänä huudella kylillä, että siellä ne vain vetivät huumeita.

 Tulee kutsumatta toisen kotiin ja haastaa riitaa, ja kehtaa vielä jälkeenpäin valittaa siitä, että talon omistaja valitsi mieluummin jonkin toisen päihteen, kuin semmoisen, joka saa menemään kutsumatta toisen kotiin ja haastamaan riitaa.

 Haastettiin sitä tosin julkisellakin paikalla ja oikein paremman väen toimesta. Seisoin joskus paikallisessa tiskillä tilaamassa, kun eräs kunnanvaltuutettua tuli ja tarttui yhtäkkiä minua nännistä kiinni. Ei sanonut mitään, tuijotti vain hurjistuneen näköisenä ja väänsi. Olin silloinkin aika pilvessä, niin kuin pyrin olemaan aina baariin joutuessani, ja irrotin vain rauhallisesti hänen otteensa, jonka jälkeen puoli baaritiskiä ryntäsi välittömästi minun kimppuuni, niin kuin olisin ollut jotenkin syyllinen tuohon tilanteeseen. Sen rauhoituttua jatkoimme kumpikin omaan suuntaamme, eikä välikohtauksen syy koskaan selvinnyt minulle.

 Toinen kunnanvaltuutettu sen sijaan teki ajatuksensa hyvin selväksi haukkumalla minut kaikkien kuulleen narkomaaniksi täpötäydellä terassilla. Sillä kertaa en ollut valitettavasti pilvessä ja alennuin sitten huutamaan hänen kanssaan kilpaa pää punaisena. Mikä toisaalta alleviivasi hänen mielipiteensä typeryyttä, sillä käyttäydyin niin huonosti, koska olin myös nauttinut vain tuota laillista ja yleisesti hyväksyttyä, mutta itselleni niin kovin huonosti sopivaa huumetta.

 Nämä olivat tietenkin kaikki yksittäistapauksia, joista en kantanut kaunaa tai pitänyt itseäni mitenkään noita ihmisiä parempana. Mutta alkoholi nostaa kumminkin pintaan asioita, joita normaalisti pidättäydytään ilmaisemasta ja tuon tyyppiset tapaukset kertoivat siitä, miten minuun suhtauduttiin pinnan alla.

 Ja minun oli täysin mahdoton hyväksyä ajatusta, että olisin ollut myöskään huonompi ihminen vain sen takia, että valitsin mieluummin itseni ja ympäristöni kannalta vähemmän haitallisen päihteen. Laittomuuteen vetoaminen on argumentointivirhe, eikä minua kauheasti kiinnostanut yrittää kommunikoida ihmisten kanssa, jotka ajattelivat asioista niin pinnallisella tasolla.

 Ystävällinen vastaanotto ei tosin ollut välttämättä yhtään sen miellyttävämpi. En ollut tavannut erästä lapsuudenkaveriani todella pitkään aikaan ja hän sai minut houkuteltua lähtemään yli vuoden tauon jälkeen käymään baarissa. Poltimme matkalla jointin ja marssimme rohkeasti sisälle, jossa kaikki tuntui välittömästi hyvin epätodelliselta.

 Heti kun pääsin istumaan pöytääni, eräs paikallinen kukkahattutäti, joka oli naimisissa ja jolla oli useampia lapsia, kävi kuiskaamassa korvaani, ettei enää ikinä puhuisi minulle, jos en kävisi panemassa häntä. Hämmennyin siitä niin paljon, että meinasin lähteä saman tien takaisin, mutta kaverini alkoi yllyttämään, että minun pitäisi ehdottomasti käydä. Hän kertoi tästä myös toiselle kaverilleni, joka oli aivan samaa mieltä, koska hän halusi lähteä mukaan pannakseen kukkahattutädin kaveria, siitä huolimatta, että hän oli itsekin naimisissa ja tulossa lähiaikoina ensimmäistä kertaa isäksi. Mieleeni tulivat lähinnä jotkin hyvin primitiiviset ja irvokkaat soidinmenot ja minun oli hyvin vaikea uskoa, että olimme oikeasti kaikki samaa lajia.

 Kävin polttamassa baarin takana toisen jointin ja palasin tarkkailemaan tilannetta. Yritin ymmärtää, että mitä helvettiä oikein tapahtui ja miksi minä olin siellä. Tuotako pidettiin normaalina ja olinko oikeasti haaskannut siihen vuosia elämästäni. Piilouduin ennen lähtöäni hetkeksi vessaan, että sain kukkahattutädin ja kiimaisen kaverini eksytettyä ja pakenin sitten äkkiä takaisin omaan maailmaani.

 Siinä missä humalaa pidettiin lieventävänä asianhaarana, joka oikeutti minkä hyvänsä käytöksen, tekivät kaikki muut päihteet ihmisestä narkomaanin, käytti niitä miten tahansa. Siitä huolimatta, että ne ovat inspiroineet taiteilijoita ja tiedemiehiä kautta aikojen.

 Carl Sagan oli pössyttelijä ja Richard Feynman happopää, Francis Crick keksi LSD:n avulla DNA:n molekyylirakenteen ja Steve Jobs kuvaili LSD-kokemuksiaan yhdeksi elämänsä tärkeimmistä asioista. Lukemattomat näyttelijät, muusikot ja kirjailijat olivat poltelleet kannabista, kuten oli tehnyt myös useampi Yhdysvaltojen presidentti, vaikka tuo viimeinen ei nyt välttämättä kauhean positiivinen saavutus olekaan.

 Mutta meidän kulttuurissamme oli edelleen hyväksytympää vetää kännit ja ajaa vaimo ja lapset kirveen kanssa pihalle tai pettää puolisoaan, jopa tämän ystävien tai sisarusten kanssa, kuin polttaa pikku savut ja pelata kavereiden kanssa pleikkarilla tai keskustella politiikasta ja filosofiasta.

 Jos ainoat vaihtoehdot olisivat olleet palata huumeiden pariin, tai yrittää ahtaa itsensä pikkuporvarilliseen kuplaan saadakseen yleistä hyväksyntää, olisin valinnut huumeet. Vaikka tarve onkin päihderiippuvuudessa osittain itse aiheutettu, se on kumminkin siinä hetkessä aito tarve. Yhteiskunnassa, jossa perustarpeiden tyydyttäminen sujuu liian helposti, täytyy elämä täyttää sisällöllä, jolla ei ole yhtään sen enempää merkitystä kuin itse annamme sille. Ja on eettisempää syödä sieniä, kuin hypätä laskuvarjolla.

 Liian iso talo liian isolla lainalla. Kaksi farmariautoa, päältä ajettava ruohonleikkuri ja moottorikelkka. Lasten- ja olohuoneiden kilpavarustelu. Uusimmat ja hienoimmat lelut sekä lapsille että aikuisille. Pöytäkone, läppäri, tabletti ja älypuhelin. Tosi-tv, sosiaaliporno, visailuohjelmat ja Salatut elämät. Ikea-kalusteet ja muumimukit. Muodinmukaiset vaatteet ja kampaus. Kännit viikonloppuna ja etelänmatka kerran vuodessa. Iltahöpön tasoinen yleissivistys ja ensimmäisen maailman ongelmat. Laillisuuden sekoittaminen oikeudenmukaisuuteen ja yleisen mielipiteen sekoittaminen totuuteen. Kuluttaminen pelkän kuluttamisen takia. Ajatteleminen niin kuin kuuluu ajatella, toimiminen niin kuin kuuluu toimia ja niiden paheksuminen, jotka poikkeavat normista. Täydellinen julkisivu ja elostelu firman pikkujouluissa.

 En halunnut mitään siitä. Ja luojan kiitos, vaihtoehtoja on niin paljon kuin vain itse keksii ja uskaltaa.

 Tämmöisissä mietteissä ja tunnelmissa lähdin oikeudenkäyntiini ja siinä vaiheessa sen lopputulos tuntui jo henkilökohtaisella tasolla täysin merkityksettömältä. Tiesin etten ollut tehnyt mitään väärää, enkä edes laitonta, siinä mistä minua syytettiin. Tuomio huumausainerikoksesta olisi tietenkin voinut vaikeuttaa joitain käytännön asioita ja uravaihtoehtoja, mutta menestyminen tämän yhteiskunnan mittareilla tuntui muutenkin aika kaukaiselta ajatukselta.

 Yleisen oikeudenmukaisuuden takia toivoin toki voittavani ja varsinkin toimivani yhtenä ennakkotapauksena, mahdollisesti jopa vaikuttavani huumausainelainsäädäntöön tai ainakin sen tulkintaan.

 Kävimme vielä asianajajani kanssa läpi omaa todistustani ja hän muistutti uudelleen asioiden esittämisestä mahdollisimman yksinkertaisesti. Tunsin itseni vähän Dimitri Karamazoviksi. Tapasimme aulassa myös syyttäjän, joka kertoi, ettei olisi nostanut syytettä, jos olisi saanut itse päättää. Keskustelimme hyvin avoimesti koko tapauksesta ja yleensäkin kannabislainsäädännöstä ja hän pahoitteli omaa rooliaan jutussa, mutta sanoi tekevänsä vain työtään. Sanoin ymmärtäväni täysin, kättelimme ja menimme saliin, sulassa sovussa ja täydessä yhteisymmärryksessä.

 Tuomarin astuessa saliin ymmärsin välittömästi, mistä siinä varoittelussa liian vaikeiden sanojen ja tieteellisten selitysten käytössä oli kyse. Olemukseltaan hän muistutti aika paljon Raidin Hakalaa, katseen älykkyys toi mieleen erään tallinnalaisen kioskimyyjän, joka ei osannut edes taskulaskimen kanssa muuntaa markkoja kruunuiksi. Käytös kertoi ihmisestä, joka sai työnsä puolestaan osakseen täysin ansaitsematonta kunnioitusta ja hän ottikin roolistaan kaiken irti.

 Alun virallisiin liturgioihin, eli siihen ketä oli paikalla ja niin edelleen, käytettiin reilut kolme varttia ja sitten olikin aika lähteä ensimmäiselle tauolle. Syyttäjä ja asianajajani naureskelivat hyväntahtoisesti sille, miten niihin voi käyttää niin paljon aikaa, mutta minua hirvitti enemmän se, miten tuollainen ihminen voi olla päättämässä muiden asioista. Itse en olisi antanut hänen päättää edes siitä, mitä syödään illalliseksi.

 Tauon jälkeen päästiin viimein itse asiaan ja syyttäjä pyrki mahdollisimman uskottavasti lukemaan valtakunnansyyttäjän kirjoittaman syytelauselman, johon ei itse uskonut. Sen jälkeen asianajajani kertoi minun myöntävän syytteessä kuvatun toiminnan, mutta kiistävän sen lainvastaisuuden. Tuomarikin totesi tapauksen olevan siinä mielessä hyvin mielenkiintoinen, että yleensä kiisteltiin siitä, oliko jotain tehty vai ei, eikä niinkään teon laillisuudesta. Ja siksi ennakkotapauksena mahdollisesti hyvinkin merkittävä, jonka takia sen käsittelyssä tulisi noudattaa aivan erityistä tarkkuutta, kaikki näkökulmat huomioon ottaen.

 Ehkä olin tuominnut hänet ensivaikutelman perustella turhankin hätäisesti. Leipiintyy kai sitä mihin tahansa hommaan, eikä välttämättä vaikuta rutiineja hoitaessaan erityisen pätevältä tai läsnäolevalta. Luultavasti näytin itsekin aika poissaolevalta ja vähintään varttihullulta ison osan ajasta.

 Seuraavaksi alettiin lyömään erilaisia todisteita pöytään ja minulla oli huomattavasti huonommat kortit. Englantilaista verkkokauppaa ei pidetty riittävänä lähteenä, enkä saanut edes todistettua uskottavasti hampputeen olemassaoloa, saati sitten mahdollisuutta sen ostamiseen laillisesti. Sativex tutkimusten tai minkään muunkaan tutkimuksen, joka osoittaisi CBD:n estävän THC:n psykoaktiivista vaikutusta, ei katsottu liittyvän tähän asiaan millään tavalla. Kuten ei myöskään Itä-Suomen syyttäjäviraston syyttämättäjättämispäätöksen lähes identtisessä tapauksessa, jossa oli mitattu yli 2 kertaa korkeampia THC-pitoisuuksia.

 Syyttäjällä oli tarjolla Fimean lausunto, jossa kiellettiin kannabiksen kasvattaminen lääkinnälliseen käyttöön ja jossa menivät välillä sulavasti sekaisin THC ja kannabinoidit yleensä. Siinä todettiin muun muassa, että hampputeetä saisi myydä vain, jos se ei sisältäisi lainkaan kannabinoideja. Vaikka THC on niistä ainoa kielletty tai yleensäkään ainoa, jota suostutaan testaamaan.

 Lisäksi oli vielä suomen virallisen huumeidenvastaisen professorin asiantuntijalausunto, jossa hän osoitti vakuuttavasti osaavansa sekä kerto, että jakolaskut. Mikäli kasvin THC-pitoisuus on esimerkiksi 0.1% ja päihdekäyttöön tarkoitetun lajikkeen THC-pitoisuus on 10%, saa tuosta laimeammasta kasvista hänen mukaansa täsmälleen saman vaikutuksen polttamalla 0,2g sijasta 20g. Ilmeisten 20 gramman kerralla polttamisesta ilmenevien käytännön ongelmien lisäksi tässä teoriassa on semmoinen virhe, että se on muutenkin täysin väärä.

 Jokainen kannabista polttava tietää, ettei lehtiä polttamalla saa samaa olo kuin kukalla, riippumatta siitä, kuinka paljon niitä polttaa. Hyvin väsyneen ja tokkuraisen olon voi yrittäessään saada happivajeen, karsinogeenien ja tervan, sekä mahdollisen nikotiiniyliannostuksen seurauksena, mikäli laittaa sekaan tupakkaa. Mutta samanlaista pilveä se ei aiheuta, johtuen juurikin tuosta THC/CBD suhteesta, joka ei muutu miksikään.

 Kannabiksen kyllä pelotellaan muuttuneen vahvemmaksi ja vaarallisemmaksi, koska sen THC-pitoisuus on jalostettu korkeammaksi ja CBD-pitoisuus matalammaksi, mutta ilmeisesti päinvastaisella prosessilla ei ole mitään vaikutusta, vaikka kaiken järjen mukaan myös vaikutuksen luulisi olevan päinvastainen. Jopa niin paljon, että jossain vaiheessa kannabiksesta on mahdotonta saada minkäänlaista päihdyttävää vaikutusta. Mutta tähän kysymykseen ei saatu tuomioistuimen kantaa, koska titteli riitti kumoamaan kaikki mahdolliset todisteet.

 Seuraavaksi oli aika kuulla minun todistajaani, maatalouden tutkimuskeskuksen tutkijaa, joka oli itsekin kasvattanut pihallaan samaa hamppulajiketta kuin minä ja tutki työkseen sen vaikutuksia. Vasta hänen todistajalausunnostaan minullekin selvisi, että myös CBD on rasvaliukoinen ja teen vaikutukset perustuivat vesiliukoisiin molekyyleihin, jotka eivät varsinaisesti ole kannabinoideja. Näillä yhdisteillä oli havaittu ainakin tulehdusta lievittäviä ominaisuuksia, eikä tee siis perustunut ihan pelkkään plaseboon. Mutta olin kumminkin puhunut paskaa kaikille niille ihmisille, joille olin sitä markkinoinut ihmelääkkeenä viimeiset vuodet.

 Vähän aikaa tunsin itseni todella typeräksi, mutta aika moni oli kyllä toisaalta kokenut saaneensa apua ja sehän se oli tärkeintä. Yksi korvaushoitopotilas oli jopa innostunut niin paljon, että oli käyttänyt sitä tukena luopuessaan metadonista. Tarvitsi toki muutakin lääkitystä ja meinasi silti kuolla, mutta sai uskoa hampputeen parantavasta voimasta juoden sitä monta litraa päivässä.

 Todistaja kertoi, ettei uskonut hamppujani voitavan matalan THC pitoisuuden takia käyttää huumausaineena tai sen raaka-aineena, eikä hän myöskään ollut koskaan kuullut, että sitä olisi poltettu päihdetarkoituksessa. Yksiselitteistä rajaa päihdekäyttöön soveltuvan kasvin THC-pitoisuudelle hän ei osannut antaa, koska kysymys ei ole niin yksinkertainen, eikä muutenkaan ottaa kantaa lainopillisiin kysymyksiin, koska ne eivät olleet hänen erikoisalaansa.

 Seuraavaksi käytiin pientä eipäs-juupas väittelyä siitä, olinko yrittänyt käyttää kasvejani huumausaineena, vaikkei niitä varsinaisesti voisikaan semmoisena käyttää ja keskusteltiin piipun THC jäämistä. Kerroin edelleen höyrystäneeni nikotiinitonta hedelmäsiirappia ja sen loputtua hampunlehtiä, koska olin tupakkalakossa ja tarvitsin jotain korviketta. Iltainen vesipiippuseremonia oli sekä palkinto tupakattomasta päivästä, että rentouttava seremonia ylipäätään ja hedelmäsiirapilla oli itseasiassa voimakkaampi vaikutus, vaikkei se sisältänyt mitään päihdyttäviä ainesosia. Tämä meni jotenkin erityisen huonosti perille ja tupakkalakon yhteys vesipiipun polttamiseen tuntui jääneen oikeudelle täydeksi mysteeriksi.

 Olin leikannut uroskasvit teeksi kasvien pölyttymisen jälkeen ja kun kerroin höyrystäneeni niiden lehtiä, syyttäjä sai tässä kohtaa pienellä kikalla minut vaikuttamaan epäuskottavalta. Hän sanoi hyvin merkitsevän kuuloisesti, että kyllähän me kaikki tiesimme miksi olin oikeasti valinnut uroskasvit poltettavaksi ja sai minut hetkeksi aika hämmentyneeksi, minkä tuomari luultavasti tulkitsi syyllisyydeksi. Todellisuudessa jäin miettimään, mitä hän sillä oikein tarkoitti, kun naaraskasveissa on korkeammat pitoisuudet ja vain niitä käytetään yleensä päihteenä.

 Syyttäjän koko loppupuheenvuoro perustui sille argumentille, että olisin myöntänyt tienneeni etukäteen joidenkin kasvieni voivan mahdollisesti tuottaa korkeampia THC-pitoisuuksia ja tämän ympärille hän selitti muutaman minuutin ympäripyöreää liirumlaarumia. Ehkä hänen oli hankala itsekään uskoa omia juttujaan, sillä hän päätti puheenvuoronsa toteamalla, että mikäli tässä asiassa katsottaisiin tapahtuneeksi jokin rikos, se olisi joka tapauksessa hyvin lievä, eikä tarkoitushakuisesti tehty, ja näin ollen, mikäli siitä katsottaisiin aiheelliseksi antaa jokin rangaistus, tulisi sen olla mahdollisimman pieni.

 Kumosin syyttäjän loppupuheenvuoron huomauttamalla vain, että olin kuullut korkeampien THC-pitoisuuksien mahdollisuudesta ensimmäisen kerran vasta sen jälkeen, kun KRP oli testannut kasvini ja olin näin myös kuulusteluissa kertonut. Syyttäjä repesi nauramaan, osoitti minua sormella ja sanoi ”hyvin hoksattu.” Tämän jälkeen asianajajani vielä toisti selvityksen siitä, miten olin ennen viljelyn aloittamista selvittänyt kasvatuksen laillisuutta paitsi poliisilta, myös lajikkeen kehittäjältä, ja ollut vakaasti siinä uskossa, etteivät kasvit voisi missään olosuhteissa tuottaa laitonta määrää THC:tä.

 Oikeudenkäynnin jälkeen juttelimme vielä hetken aulassa syyttäjän ja asianajajani kanssa ja oletimme, että tapaisimme asian tiimoilta myöhemmin hovioikeudessa, jonne hävinnyt osapuoli valittaisi. Olimme kaikki suhteellisen varmoja, että minä olin voittanut ja syyttäjäkin olisi pitänyt sitä oikeana ratkaisuna, mutta uskoi valtakunnansyyttäjän määräävän valittamaan tuomiosta. Tunnelma oli edelleen yhtä leppoinen kuin se oli ollut koko päivän ja siihen olisi melkein sopinut, että olisimme lähteneet kaikki yhdessä syömään ja baariin käymään läpi päivän tapahtumia. Ainoa epäilyksen aihe oli tuomari, jonka suhtautumisesta oli ollut hyvin vaikea saada selvää ja jota ei olisi huolittu mukaan. Kättelimme vielä hyvästiksi ja lähdimme kukin omille tahoillemme jännittämään oikeuden päätöstä.

Sairaus

Päästyäni hampun avulla eroon psyykelääkkeistä ja muistakin huumeista, halusin viimein saada jonkin selvyyden fyysisille oireilleni, jotka vaivasivat edelleen ja joiden tutkiminen oli unohdettu kokonaan siksi aikaa kun olin ollut mielenterveyspotilas. Selitin tilanteeni lääkärille ja tämän ensimmäinen kysymys oli, käytinkö edelleen suonensisäisesti amfetamiinia.

 Olin aika helvetin yllättynyt tuosta kysymyksestä ja hän vähintään yhtä järkyttynyt vastauksestani, kun kerroin, että olin täysin raitis, minulla ei ollut ikinä ollut minkäänlaista aikomustakaan piikittää itseeni mitään, enkä ollut koskaan edes nähnyt kenenkään tekevän sellaista.

 Minun papereissani oli lukenut niin melkein seitsemän vuotta ja hän sanoi, että vaikka se ei olisi hänen hoitopäätöksiinsä vaikuttanutkaan mitenkään, niin luultavasti lähes jokaisen minun siinä välissä hoitaneen lääkärin oli. Olin ollut sen merkinnän jälkeen 5 vuotta käyttämättä mitään laittomia huumeita ja neljä vuotta täysin absolutisti, mutta kukaan muu ei ollut vaivautunut kysymään asiasta.

 Minua oli ilmeisesti vain pidetty nistinä sen lisäksi, että olin mielenterveyspotilas. Ei ihmekään, että hoitoa oli ollut niin vaikea saada. Pahimpien vatsaoireiden aikana en ollut saanut edes lähetettä tähystykseen, vaikka semmoista kukaan tuskin huvikseen haluaa ja muutenkin oli ollut tarjolla lähinnä vittuilua ja oireiden vähättelyä. Yleensä oli otettu pieni verenkuva, vaikka olin kertonut, ettei siinä ollut ikinä näkynyt mitään vikaa. Sen jälkeen oli näytetty, ettei siinä ollut mitään vikaa, niin kuin se olisi jotenkin kumonnut oireeni ja kerrottu, että semmoista oli liikkeellä ja joillakin oli kestänyt useamman kuukaudenkin. Nyt sain heti lähetteen neurologisiin tutkimuksiin ja kaikkiin mahdollisiin verikokeisiin.

 Verikokeissa hoitaja kysyi jotenkin yllättyneen ja ilahtuneen kuuloisena, enkö käyttänytkään suonensisäisiä huumeita. Aivan kuin se olisi ollut yleisesti kaikkien tiedossa oleva asia, joka olikin nyt osoittautunut paikkansapitämättömäksi. Siitä tuli mieleen, miten olin käynyt joskus nuorena klamydiatestissä ja toinen hoitaja oli huutanut koko odotushuoneen kuullen: ”Vai että klamydia! Eikö sitä osata käyttää ehkäisyä?!” Vaikka olin vain käynyt varmuuden vuoksi testeissä, eikä minulla edes ollut klamydiaa.

 Amfetamiinista oli itseasiassa kirjoittanut kaksikin eri lääkäriä. Ensimmäisen itsemurhayritykseni jälkeen varasin vielä ajan kotikyläni terveysasemalle juuri ennen muuttoani. Olin ollut jo jonkin aikaa selvinpäin, mutta oloni oli edelleen huono ja toivoin, että viime hetkellä olisi sattunut vielä löytymään jokin syy oireilleni. Aluksi käynti sujuikin oikein mukavasti, lääkäri jopa kuunteli mitä minulla oli sanottavana, teki monenlaisia tutkimuksia ja esitti kysymyksiä. Mutta sitten kun siirryttiin päihdehistoriaani, hän muuttui täysin erilaiseksi, kun kerroin kokeilleeni amfetamiinia.

 Hän oli juuri tutkimassa korvaani ja pomppasi taaksepäin, veti kumihanskat käteensä ja koski silti minuun hyvin varovasti tehdessään tutkimuksen loppuun. Kerroin, että olin ottanut sitä vain nenän kautta ja ettei minulla ollut mitään tarttuvia tauteja, mutta hän ilmoitti sen olevan huume, jota käytetään suonensisäisesti ja katsoi minua kuin spitaalista.

 Lopun käynnistä häntä tuntuivat kiinnostavan lähinnä huumeet ja tekemiensä kysymysten perusteella hänellä oli niistä hyvin harhainen käsitys. Lähdettyäni hän oli kirjoittanut epikriisiin, että olin käyttänyt kaksi vuotta suonensisäisesti amfetamiinia, eikä minun sairasteluani tarvitsisi tutkia, ennen kuin olisin lopettanut. Hän tosin oli myös kuvaillut minua hyväkuntoisen näköiseksi, lihaksikkaaksi 92 kiloiseksi mieheksi, mikä ei ainakaan äkkiseltään kuulosta kovin tyypilliseltä amfetamiinin ongelmakäyttäjältä.

 Minua luonnollisesti vitutti niin ettei veri kiertänyt ja oli aika vaikea ajatella selkeästi, mutta poltin kotiin päästyäni vähän hamppua, jonka jälkeen pystyin suhtautumaan tilanteeseen yllättävänkin tyynesti. En voinut tapahtuneelle enää mitään, joten menneitä vuosia oli turha murehtia. Sen sijaan soitin potilasasiamiehelle, joka kertoi, että minun tulisi ottaa yhteyttä sairaanhoitopiirin ylilääkäriin saadakseni ne virheelliset merkinnät poistettua.

 Hän taas sattui kaikista maailman lääkäreistä olemaan juuri se sama, joka oli kirjoittanut, ettei minua tarvinnut tutkia. Ensimmäisen merkinnän suonensisäisestä käytöstä tehnyt lääkäri ei toiminut enää ollenkaan lääkärinä ja ylilääkäri itse kiisti jyrkästi tehneensä mitään virhettä. Sanoin hänen mahdollisesti vain lukeneen mitä edellinen lääkäri oli kirjoittanut ja kopioineensa väitteen sieltä, mutta hän kielsi jyrkästi toimineensa niin ja väitti minun kertoneen siitä itse. Olin onneksi tulostanut tiedot noista käynneistä ja luin suoraan paperista hänen kirjoittamaansa tekstiä, jossa hän kertoi perehtyneensä aiempiin merkintöihin minusta. Kerroin myös äitini olleen mukana sillä ensimmäisellä käynnillä ja epäilin, että hänellekin olisi varmaan jäänyt mieleen jos olisin sanonut käyttäväni suonensisäisiä huumeita. Olisi saattanut jopa ottaa asian puheeksi joskus myöhemmin.

 Tästä huolimatta hän pysyi hyvin puolustelevalla kannalla ja oli sitä mieltä, että yritin vain jostain syystä jälkikäteen valehdella asiasta. Päätin antaa hänen sulatella sitä hetken, koska keskustelu selvästi meni hänellä vielä enemmän tunteisin kuin minulla ja lopetin puhelun, mutta sanoin palaavani asiaan myöhemmin.

 Hänen asenteensa pisti vihaksi vielä enemmän kuin se alkuperäinen merkintä, jonka pystyi laittamaan vain typeryyden ja epäpätevyyden piikkiin. Mutta nyt näytti siltä, ettei hän edes suostuisi korjaamaan virhettään ja se vainoaisi minua loppuelämäni. En ollut silloin vielä kovin vannoutunut pasifisti ja päätin, että mikäli en saisi oikeutta, niin kosto saisi kelvata.

 Sovin alustavasti erään minulla hieronnassa käyneen ammattirikollisen kanssa, että sopivasta summasta tohtorille tulisi pysyvä polvivamma. Sen jälkeen laitoin sähköpostia, jossa kerroin hyvin kohteliaasti oman kantani, sanoin ymmärtäväni, että kyseessä oli erehdys ja jättäväni asian siihen, mikäli se korjattaisiin ja annoin lisäksi äitini numeron, jotta hän voisi halutessaan tarkistaa sen ensimmäisen käynnin tapahtumat. Lopuksi annoin vielä ymmärtää, että hoitaisin itse asian epävirallisesti, mikäli hän ei hoitaisi sitä virallisesti.

 Muutaman päivän kuluttua hän vastasikin poistaneensa kokonaan merkinnän siitä aiemmasta käynnistä ja muokanneensa omaa merkintäänsä niin, ettei siinä puhuttu amfetamiinista tai kielletty tutkimasta oireitani. Aika laiha lohtu, jos sillä oli oikeasti ollut vaikutusta saamani hoidon laatuun, mutta asia oli minun puolestani loppuun käsitelty. Herra ylilääkäri sai pitää polvensa entisellään, mistä olin vähän lepyttyäni kyllä itsekin ihan tyytyväinen.

 Samoihin aikoihin kuulin sattumalta ensimmäistä kertaa kroonisesta väsymysoireyhtymästä ja olin todella yllättynyt, ettei yksikään lääkäri ollut ikinä maininnut minulle sanallakaan semmoisen olemassaolosta. Vanha koulukaverini, jota en ollut nähnyt vuosiin, tupsahti yllättäen käymään kahvilla ja hänen pikkuveljensä oli vähän aikaisemmin saanut siitä diagnoosin.

 Se kuvailtiin lääketieteellisessä kirjallisuudessa ensimmäisen kerran jo 1930-luvulla ja lisättiin kansainväliseen tautiluokitukseen vuonna 1969, mutta oli ilmeisesti yksi niistä asioista jotka eivät koske Suomea. Suomeksi käännetty nimikin tosin kuvaa sairautta aika huonosti, koska kyse on väsymyksen sijaan kokonaisvaltaisesta uupumuksesta, johon liittyy paljon muitakin oireita kuumeesta kipuihin ja huonovointisuudesta erilaisiin kongitiivisiin ongelmiin. Syytä sen puhkeamiseen ei tiedetä ja niitä voi mahdollisesti olla useitakin, mutta tila muistuttaa hyvin pahaa työuupumusta tai ylikuntoa ja pienikin kuormitus voi pahentaa sitä merkittävästi. Normaalin elämän väkisin jatkaminen siinä tilassa on suunnilleen yhtä järkevää kuin ylikunnon hoitaminen nousujohteisella harjoittelulla tai työuupumuksen hoitaminen ylitöillä.

 Taudinkuva, oireiden kehittymien ja jaksottainen paheneminen, kaikki mahdollinen sopi minulle aivan täydellisesti. Samoin kuin se, ettei verikokeista löytynyt mitään poikkeavaa. Toki ennuste paranemisen suhteen oli erityisen huono, eikä sairaus kuulostanut muutenkaan järin hääviltä. Mutta tuntui jotenkin helpottavalta tietää, etten ollut ainoa samanlaisista oireista kärsivä. Pelkästään Suomessakin kymmeniä tuhansia, lähes kaikki yhtä huonosti kohdeltuja ja oman onnensa varaan jätettyjä.

 Kerroin neurologille epäileväni kroonista väsymysoireyhtymää yhtenä vaihtoehtona ja käytyämme läpi sairasteluhistoriaani ja oireitani, hänkin piti sitä aika todennäköisenä. Hän määräsi silti vielä joitain verikokeita ja pään magneettikuvauksen poissulkevina tutkimuksina.

 Mutta tuloksista soittikin sitten toinen lääkäri, jolla oli täysin erilainen käsitys asiasta. Hänen mukaansa se, ettei noista poissulkevista tutkimuksista löytynyt mitään vikaa, osoitti, että olin täysin terve ja hän myös sanoi, ettei krooninen väsymysoireyhtymä ollut mikään oikea sairaus.

 Tämä olikin ongelma, joka tuntui vain pahenevan vuosien myötä, kahta kertaa ei päässyt samalle lääkärille ja hyvät tuntuivat olevan niin harvassa, että ikinä ei voinut etukäteen tietää mitä kuulee.

 Mutta kun yritin saada ajan lääkärille, joka oli diagnosoinut kaverini veljelle kroonisen väsymysoireyhtymän ja oli siihen siis luultavasti jotenkin perehtynyt, en tuota aikaa saanut, koska kaikki lääkärit olivat kuulemma yhtä päteviä. Yksikään lääkäri ei vain suostunut kirjoittamaan minkäänlaista diagnoosia. Valtaosa ei edes ottanut historiaani mitenkään huomioon, vaan määräsi vain senhetkisten oireideni perusteella jonkin jo monta kertaa aikaisemminkin otetun testin, että sai minut sysättyä seuraavalle.

 Nuo käynnit olivat yhtä tyhjän kanssa ja niitä varten piti hommata kyyti naapurikaupunkiin, josta oli aina oma hommansa ja varsinkin huonommilla kausilla auton tärinä aiheutti lähes sietämättömän huonon olon. Kroonisen väsymysoireyhtymän mainitseminen aiheutti myös osassa hoitohenkilökunnasta lähes vihamielisen, tai vähintäänkin närkästyneen reaktion ja kaikkien oireideni syyksi ehdotettiin muun muassa huonoja kenkiä.

 Viimeinen niitti oli rasituskoe, jossa minun piti polkea kuntopyörää uupumukseen asti ja jota pidin alkuunkin todella huonona ideana, mutta josta en uskaltanut kieltäytyä. Ensinnäkään ettei olisi voitu sanoa minun kieltäytyneen tutkimuksista, ja toisekseen olisi ollut typerää jättää käyttämättä se pienikin mahdollisuus, että siitä olisi viimein selvinnyt jotain. Mutta eihän siitä selvinnyt.

 Kerroin testin alussa, että sain kyllä tarvittaessa jonkin verran itsestäni revittyä irti, mutta elimistöni ei vain meinannut millään palautua rasituksesta. Hoitaja ja lääkäri vilkaisivat toisiaan hyvin merkitsevän näköisesti ja käskivät vain alkaa polkemaan. Mutta kun olin vetänyt itseni aivan piippuun, koneeseen tuli jokin vika, eikä kokeesta saatu minkäänlaisia tuloksia. Lääkärin mukaan semmoista ei ollut ikinä ennen tapahtunut ja hän käski minun mennä kahvioon odottamaan siksi aikaa, kun hän selvittelisi tilannetta.

 Istuin siellä yli tunnin ja yritin toipua testistä, liian uupuneena, että olisin jaksanut lähteä kyselemään mikä kesti niin kauan tai edes varsinaisesti miettimään asiaa. Kun lääkäri viimein saapui paikalle, hän näytti lähinnä yllättyneeltä siitä, että odotin edelleen ja sanoi vain, että voisin lähteä.

 Oloni huononi kokeen jälkeen entisestään useammaksi kuukaudeksi. Ainoa suunnilleen siedettävä asento oli maata kyljellään sohvalla hiljaisessa ja hämärässä huoneessa, mutta nukkuminen oli silti lähes mahdotonta. Huonoimpina päivinä jopa kyljellään oleminen tuntui liian raskaalta ja jouduin jäämään sänkyyn, jossa pystyin makaamaan mahallaan. Kaikki liikkuminen sattui ja aiheutti pahan olon, kokkaamisen jälkeen jouduin lepäämään tunnin, että jaksoin syödä. Tämä ei tosin kauheasti haitannut, koska hyvin harvoin kykenin oikeasti kokkaamaan tai ylipäätään syömään kovin kiinteää ruokaa. Ruokavalioni koostui lähinnä proteiinijuomista, raaoista munista, mustikkakeitosta, hedelmistä ja vihanneksista, koska muuta en saanut alas. Hyvänä päivänä kykenin katsomaan telkkaria ilman, että pää tuli kovin kipeäksi. Aivan parhaana siirtymään kaverin sohvalle, kun haettiin oven edestä autolla.

 Tässä vaiheessa väsytystaktiikka alkoi toimimaan ja hyväksyin sen, etten tulisi koskaan saamaan mitään apua terveydenhuollosta ja siellä oli siis turha käydä. Mielenterveystoimistolle varasin kuitenkin myöhemmin ajan, saadakseni sairauslomaa ja päästäkseni tarvittaessa vaikka kuntoutustuelle, jolloin minulla olisi aikaa yrittää itse kuntouttaa itseni. Kroonista väsymysoireyhtymää ei pidetä työkykyä alentavana sairautena, eikä diagnoosista sinänsä olekaan mitään hyötyä, vaan sitä sairastavat tarvitsevat kumminkin masennusdiagnoosin, jos ovat liian sairaita työskentelemään.

 Pääsin suhteellisen nopeasti hoitajan vastaanotolle ja selitin tilanteeni, mutta lääkärille oli aika pitkät jonot. Olisin kumminkin yllättäen saanut nopean peruutusajan lääkärille jo pari viikkoa myöhemmin, mutta sekin meni luonnollisesti pieleen. Minulle soitettiin joskus loppuviikosta, kun olin nukkumassa, ja tarjottiin aikaa seuraavalle maanantaille. Olin niin unessa, että toistin hoitajan tarjoaman ajan väärin, enkä oikein muutenkaan tajunnut mitään ja hän sanoi sitten ajan tulevan minulle postitse. Mutta kun sain kirjeen, olin jo puoli tuntia myöhässä, eikä minulla ollut edes kyytiä.

 Niinpä päädyin ilmeisesti johonkin jonon hännille, koska minun katsottiin kieltäytyneen lääkärikäynnistä. Joka tapauksessa kului yli puoli vuotta, enkä saanut uutta aikaa. En jaksanut sen perään kyllä kauheasti kyselläkään, koska epäilin sen lähinnä kuluttavan vähiä voimavarojani, eikä sairausloman kanssa ollut varsinaisesti mikään hoppu.

 Tuona aikana aloin kuitenkin voimaan myös henkisesti todella huonosti ja tajusin, että tarvitsin jonkinlaista ulkopuolista apua. Varasin ajan kotikylämme terveyskeskukseen, jossa kerroin lääkärille tilanteestani ja niistä lääkkeistä, joita käytin saadakseni välillä vähän siedettävämmän olon. Hän oli sitä mieltä, että lääkeriippuvuus oli siinä tilanteessa pienempi paha ja kirjoitti minulle reseptille niitä samoja rauhoittavia, joita olin muutenkin syönyt säännöllisen epäsäännöllisesti.

 Olin periaatteesta ajatusta vastaan, mutta ymmärsin itsekin tilanteeni vaikeuden ja sen, että niistä voisi kyllä sitten vieroittautua, kun olisin paremmassa kunnossa. Joskus aikaisemmin, kun olin syönyt niitä viitenä päivänä peräkkäin, oloni oli pysynyt sen jälkeen suhteellisen siedettävänä niin kauan, että tein ensimmäisen kerran jotain liian kuormittavaa. Nyt oli tärkeintä, että saisin nukuttua joka yö kunnolla ja pääsisin mahdollisimman pian mielenterveystoimiston kautta terapiaan.

 Soitinkin mielenterveystoimistolle ja minulle selvisi, ettei minun oltu luultu tarvitsevan lääkäriaikaa, koska olin perunut sen edellisen. Nyt oli todella huono tilanne ja joutuisin odottamaan vähintään kuukauden. Otin aina iltaisin rauhoittavan, sain nukuttua kohtalaisesti ja lepäilin päivät suhteellisen optimistisena tulevaisuuden suhteen.

 Mutta saman päivänä, kun minun olisi pitänyt uusia lääkkeideni resepti, sain puhelun terveyskeskuksesta. Lääkärini oli tällä välin vaihtunut toiseen ja hän ilmoitti mitenkään tilanteeseeni perehtymättä katkaisevansa lääkitykseni, koska hän ei suostunut kirjoittamaan tai uusimaan semmoisia lääkkeitä kenellekään. Selitin olevani itsekin samaa mieltä niistä lääkkeistä ja olin myös periaatteesta niiden säännöllistä käyttöä vastaan, mutta tilanteeni oli niin vaikea, että oli pakko vain ajatella jaksamista siinä hetkessä.

 Pienen vääntämisen jälkeen hän suostui uusimaan ne yhden kerran, jonka jälkeen olisin taas omillani siihen asti, että pääsisin mielenterveystoimistolle.

 Siinä missä edellinen lääkäri oli herättänyt minussa taas jonkinlaisen uskon tulevaisuuteen, tämä vei sen pois ja kaikki tuntui taas entistä synkemmältä. Pintaan nousivat kaikki pettymyksen tunteet niistä kerroista, kun terveyteni oli parempien kausien jälkeen romahtanut, ja kun olin uskaltanut toivoa saavani viimein apua, joutuakseni vain pettymään uudelleen. Ja nyt siihen päälle olivat vielä tulossa vieroitusoireet rauhoittavista, joita olin ehtinyt syödä useamman viikon.

 Pelkäsin etten jaksaisi siihen asti, että pääsisin mielenterveystoimistolle ja soitin terveyskeskukseen jo muutamaa päivää ennen lääkkeiden loppumista. Minun olisi pitänyt luultavasti soittaa suoraan mielenterveystoimistolle tai päivystykseen ja mahdollisesti myös ilmaisin asiani aika huonosti, koska puhelimeen vastannut hoitaja ei edes kysynyt syytä, kun pyysin päästä lääkärille. Hän käski vain soittaa yksityiselle, jos haluaisin pillereitä, ja löi luurin korvaan. Illalla söin loput lääkkeeni, että saisin varmasti nukuttua ja seuraavana aamuna yritin tappaa itseni.

 Jouduin vielä käymään tämän jälkeen terveyskeskuksessa, koska nyt minulla pyörivät kaiken muun lisäksi lapsuusmuistot ja niiden aiheuttamat tunteet pääni sisällä jatkuvana filminä ja minun oli saatava ajatukseni jotenkin rauhoittumaan aina välillä. Lääkäri suostui uusimaan reseptini vielä kerran kerrottuani itsemurhayrityksestäni, mutta suhtautui siihen muuten hyvin syyllistävästi osoittamatta minkäänlaista empatiaa ja totesi vain närkästyneenä, että silloin pitää hakea apua, kun tekee mieli tappaa itsensä.

 Meinasin alkaa vääntämään rautalangasta, että epätoivoinen ja itsetuhoinen ihminen ei välttämättä ajattele sillä hetkellä kovin selkeästi. Tai jos ajattelee, tilanne on luultavasti semmoinen, että hän haluaa oikeasti kuolla, eikä avun hakeminen ole siinä vaiheessa se loogisin vaihtoehto. Ja olin tästä huolimatta yrittänyt hakea apua, sitä kumminkaan saamatta.

 Mutta annoin olla, hänellä oli jo oma käsityksensä asiasta, eikä mikään sanomani olisi voinut vaikuttaa siihen. Ja tuo lääkäri oli oman kokemukseni mukaan enemmän sääntö kuin poikkeus. Olin tavannut vuosien mittaan suunnilleen saman määrän lääkäreitä ja narkomaaneja, joista jälkimmäiset vaikuttivat keskimäärin huomattavasti älykkäämmiltä.

 Toki heillä oli vaikeuksia elämänhallinnan kanssa, johtuen tunne-elämän ongelmista ja erilaisista riippuvuuksista. Mutta useasti nuo ongelmat johtuvat siitä, että on tajunnut liian aikaisin asioita, joita ei ole ollut valmis käsittelemään ja suunnilleen selvinpäin ollessaan pystyy ajattelemaan hyvinkin avoimella mielellä ja loogisesti.

 Lääkäriksi puolestaan hakeutui jo pääsykokeidenkin perusteella paljon ihmisiä, jotka ovat hyviä opettelemaan asioita ulkoa, mutta liian yksinkertaisia kyseenalaistamaan niitä. Eikä tämä ollut pelkästään minun huonosta hoidosta johtunut katkera mielipiteeni, vaan sen jakoi myös useampi lääkäri, jonka kanssa olin keskustellut.

 Sekaan mahtui siis myös useampia ajattelevia ja fiksuja lääkäreitä ilman minkäänlaista jumalakompleksia, siinä missä semmoisia päihdeongelmaisiakin, jotka vain olivat tyhmiä kuin vasemman jalan saappaat. Eikä yleislääkärillä toisaalta edes ole aikaa eikä tarvettakaan olla mikään ylettömän älykäs, luultavasti siitä olisi niin kiireisessä ja stressaavassa työssä vain haittaa. Ongelmia syntyykin lähinnä siitä, kun tulee vastaan jotain, mihin ymmärrys ei riitä, eikä ego anna periksi myöntää, että semmoisiakin asioita on olemassa.

 Länsimainen lääketiede on epäonnistunut lähes täydellisesti kroonisten sairauksien hoidossa ja sen sisäistäminen oli ensimmäinen askel sairauteni suunnan kääntämisessä. Vaikka olisikin löytynyt jokin selitys oireilleni, ei olisi ollut tarjolla mitään parannuskeinoa, koska ihmisten parantaminen on huonoa bisnestä. Olisi ollut tarjolla erilaisia lääkkeitä, jotka helpottavat joitain oireita ja pahentavat toisia, ja uusiin oireisiin aina uusia lääkkeitä. Minulle oli jo aikaisemmin kirjoitettu muun muassa psykoosilääkkeitä nukahtamisvaikeuksiin ja vatsahappoja vähentäviä lääkkeitä ruoansulatusvaivoihin, sekä suositeltu syömään Buranaa jatkuvana lääkityksenä, sitä kun olisi erään lääkärin mukaan voinut syödä päivittäin vaikka koko loppuelämän ajan ilman tehon laskua tai minkäänlaisia sivuvaikutuksia.

 Yleensäkin medikalisaatio on saanut aivan naurettavat mittasuhteet. Nuortenkodissa hoitajana toiminut ystäväni kertoi, että alaikäisille asukkaille määrättiin käytännössä kaikille neurolepteja, koska niiden sivuvaikutukset tekivät heistä tokkuraisia ja helpommin käsiteltäviä. Lääkkeiden mahdollisesti pysyviksi jäävät haittavaikutukset eivät kiinnostaneet ketään, koska noiden lasten elämä oli kuulemma jo muutenkin pilalla.

 Olin treenannut kausittain aivan liikaa, mutta tunsin myös ihmisiä, jotka olivat treenanneet enemmän ja kovempaa joutumatta ylikuntoon. Olin käyttänyt ajoittain liikaa päihteitä, mutta niitäkin huomattavasti vähemmän kuin monet tuntemani ihmiset ja olin sairastanut myös pidempien raittiusjaksojen aikana. Minulla oli myös ollut hirvittäviä sisäisiä ristiriitoja, mutta kenelläpä ei olisi, ja suurimman osan ajasta olin tullut toimeen niiden kanssa aivan hyvin. Henkinen ja fyysinen pahoinvointi kyllä ruokkivat jonkin verran toisiaan, mutta olin ollut välillä fyysisesti täysin toimintakykyinen masennuksesta ja itsetuhoisuudesta huolimatta ja toisaalta pysynyt hyvällä mielellä pidempienkin sairastelujaksojen aikana, eli aivan käsi kädessä ne eivät menneet.

 17-vuotiaana olin syönyt angiinaan peräkkäin kuusi antibioottikuuria, jotka olivat luultavasti pistäneet kiljun kyllästämän suolistofloorani lopullisesti sekaisin ja heikentäneet vastustuskykyäni. Nuorena jääkiekossa loukkaamani selkä vaivasi edelleen ja ehkä krooninen kipu vaikutti jotenkin hermostooni. Ehkä kaikkien noiden eri kuormitusten yhteisvaikutus oli liikaa. Ehkä olin vain geneettisesti heikko. Ehkä minulla oli elimistössäni jokin tuntematon virus, joka aktivoitui, kun kuormitin itseäni liikaa. Yksittäistä syytä oli mahdotonta eritellä, eikä diagnoosillakaan ollut enää mitään väliä. Minun täytyi vain opetella kuuntelemaan itseäni paremmin ja olla välittämättä kenenkään muun mielipiteistä.

 Niin kauan kuin olin sairastellut, lähes kaikki olivat vain patistaneet minua tekemään asioita vaikka väkisin ja sanoneet, että kyllä se siitä. Jotakin on ihmisen tehtävä. En tiedä johtuiko se pohjimmiltaan siitä, että minua pidettiin vain masentuneena vai jostain alitajuisesta ärsytyksestä kuviteltua laiskuutta kohtaan. Tai ehkä pelosta, jos joku voi menettää toimintakykynsä ilman yksittäistä näkyvää syytä, se voisi osua myös omalle kohdalle. Ja koska ajatusta sen tapahtumisesta itselle ei voi hyväksy, sitä ei voi siis olla olemassa.

 Psykiatrini diagnosoi minulle kumminkin viimein myös kroonisen väsymysyhtymän, joskaan hän ei muistanut kirjata sitä mihinkään. Myös kaikki todistukset ja lähetteet Kelalle jäivät aina venymään niin pitkäksi aikaa, että niistä piti itse soitella perään, kun olin ensin saanut Kelalta viestin niiden puuttumisesta.

 Psykoterapiaan kumminkin lopulta pääsin ja sen suurin hyöty itselleni oli ehdottomasti siinä, että opin kuuntelemaan itseäni paremmin ja sain puhua säännöllisesti ihmisen kanssa, joka muistutti minua olemaan kiirehtimättä mihinkään. Mitään erityisen suuria oivalluksia minulle ei enää siellä tullut, mutta itseni ja ajatusteni selittäminen aivan erilaiselle ihmiselle kuin ne, joiden kanssa olin normaalisti tekemisissä, auttoi pääsemään tasapainoon itseni kanssa ja oli korvaamaton apu siinä, että kykenin tekemään tarvittavia muutoksia arjessa.

 Olin kokeillut vuosien mittaan hyvin erilaisia ruokavalioita, mutta lupaavan alun jälkeen kaikki tuntuivat pahentaneen joitain oireita, vaikka helpottivatkin toisia. Niihin oli myös liittynyt jonkinlaista lähes uskonnollista fanaattisuutta ja kuvitelmia siitä, että olisi olemassa yksi oikea ruokavalio, joka sopii kaikille ja auttaa kaikkiin vaivoihin. Kriittisesti tarkasteltuna noiden ruokavalioiden julistajat alkavat tulkita todisteita hyvinkin vapaasti tukemaan omaa näkemystään ja se alkuperäinen hyvä idea hukkuu. Ihmiset ovat kumminkin eläneet terveinä ja vanhoiksi niin monilla erilaisilla ruokavalioilla, että yhden totuuden markkinoijat puhuvat enemmän tai vähemmän paskaa.

 Aikaisemmin olin kokeillut muun muassa viljattomuutta ja saanut ihan hyviä tuloksia, mutta palannut takaisin virallisterveelliseen ruokavalioon, koska viljojen pois jättäminen ei kumminkaan ollut parantanut kaikki mahdollisia oireitani ja terveydenhuollossa oli peloteltu eri ravintoaineiden puutoksilla, jotka siitä väistämättä seuraisivat.

 Joistain asioista lähes kaikki ovatkin suunnilleen samaa mieltä, kuten juuri siitä, että kaikkia välttämättömiä vitamiineja ja hivenaineita olisi hyvä saada, mutta muuten kaikki on hyvin yksilöllistä. Nyt aloin vain kokeilemaan ja yhdistelemään rohkeasti niitä osia eri ruokavalioista, jotka tuntuivat toimivan juuri minulle. Eräs ystäväni määrittelikin kerran ruoan tarkoitukseksi sen, että tulee hyvä kakka. Ja vähintään siihen kai jokaisen olisi hyvä pyrkiä.

 Vaikeampaa oli oppia lepäämään riittävästi, mutta olemaan silti aktiivinen. Ylikuormitukselle ei ole olemassa mitään absoluuttista rajaa, vaan se riippuu täysin siitä, kuinka hyvässä kunnossa olemme ja kuinka hyvin elimistömme sietää rasitusta.

 Kävellen tehty kauppareissu puolen kilometrin päähän nosti välillä kuumeen moneksi päiväksi, mutta pelkästään makaamalla peruskunto laskee entisestään eikä elimistö toimi muutenkaan oikein. Se ikkuna, ettei liiku liikaa eikä liian vähän voi pahimmillaan kutistua aivan olemattoman pieneksi, ja vaihdella lisäksi päivittäin stressin ja muun kuormituksen mukaan. Huonompina kausina venyttelykin tuntui siltä kuin olisin yrittänyt repiä teräsvaijeria pidemmäksi ja aiheutti vain kauheita hermokipuja.

 Meditoimalla, hengitysharjoituksilla, paastoamalla, kylmillä suihkuilla, piikkimatolla ja joogalla, joka käytännössä tarkoitti vain hengityksen yhdistämistä kevyisiin venytyksiin, sain vointini kääntymään pikkuhiljaa parempaan suuntaan ja aloin palautumaan rasituksesta.

 Kykenin lisäämään kuormitusta vähän kerrallaan, kun vain pidin kaiken tekemisen niin kevyenä, ettei se olisi käynyt aikaisemmin edes kunnollisesta lämmittelystä. Se onnistui niin kauan, kun tein vain asioita, joiden tekeminen tuntui kevyeltä, mutta kaikki hikoilua ja hengästymistä aiheuttava ja hermostoa aktivoiva kovempi tai pidempikestoinen rasitus, jonka pitäisi normaalisti kehittää kuntoa, ainoastaan heikensi oloani ja toi takapakkia toipumiseeni.

 Eräs entinen työkaverini oli onnistunut paranemaan täysin reilussa vuodessa, kun hänellä oli ollut rohkeutta ja ymmärrystä ottaa ohjat omiin käsiinsä riittävän aikeisessa vaiheessa. Hän oli ollut vakituisessa työsuhteessa, kun oli sairastunut pitkittyneeseen uupumukseen ja kuumeeseen, jolle ei ollut löytynyt selitystä. Ja koska lääkärit eivät olleet löytäneet mitään vikaa, hänen normaaliksi ruumiinlämmökseen oli todettu 37,5 astetta, eikä hän ollut saanut enää huonosta olostaan huolimatta sairauslomaa sitä matalammalla kuumeella.

 Tässä vaiheessa hän oli ottanut lopputilin ja karenssin ja jäänyt vain kotiin hoitamaan terveyttään toimeentulotuen varassa. Pikkuhiljaa hänen vointinsa oli alkanut paranemaan, eivätkä oireet olleet enää palanneet, kun hän itsensä jälleen terveeksi tuntiessaan oli palannut työelämään.

 Huomattavasti pidemmän ja vaikeamman sairastelun jälkeen minun tilanteeni oli aika paljon haastavampi, mutta parin vuoden jälkeen olin saanut itseni lähes vuodepotilaasta siihen kuntoon, että kykenin välillä jopa tamppaamaan mattoja ja kävelemään hyvänä päivänä yhteensä lähes kymmenen kilometriä tekemättä kuolemaa sen jälkeen. Vointi tosin vaihteli edelleen kuormituksen mukaan ja välillä jouduin pitämään useamman päivän lepoa, mutta uskoin vakaasti siihen, että voisin riittävällä kärsivällisyydellä parantua vielä työkykyiseksi ja normaaliin elämään.

 Mutta sitten sairauslomani loppui vähän liian aikaisin ja työvoimatoimisto alkoi patistamaan minua kuntouttavaan työtoimintaan. Olin ollut itsemurhayritykseni jälkeen vuoden sairauslomalla, mutta Kela oli hylännyt kuntoutustuen ja olin ollut sen jälkeen A-todistuksella työkyvyttömänä työnhakijana. Olin tässä välissä jo muuttanut, eikä minulla ollut uudessa kotikaupungissani hoitosuhdetta mihinkään, koska paranemiseni tuntui sujuvan sitä paremmin, mitä vähemmän olin terveydenhuollon kanssa tekemisissä. Selitin tilanteeni ja kerroin, että olisin kyllä ollut jo hyvinkin innokas tekemään jotain, mutta pelkäsin sen olevan vielä liian aikaista.

 Suostuin sitten kumminkin aloittamaan kuntouttavan, koska en halunnut alkaa vääntämään sairauslomasta lääkäreiden ja Kelan kanssa ja toivoin kovasti jo olevani riittävän hyvässä kunnossa. Korotettu päiväraha ja kulukorvaus eivät kyllä nekään haitanneet, kun olin vuosia elänyt kädestä suuhun ja joutunut jatkuvasti stressaamaan rahasta.

 Kuntouttavaa työtoimintaa oli maanantaista keskiviikkoon ja huomasin hyvin pian, että se oli vielä liian kuormittavaa ja vointini alkoi huononemaan. Kävinkin muutaman viikon jälkeen lääkärillä, joka otti varmuuden vuoksi kasan erilaisia verikokeita ja sanoi voivansa tarvittaessa kirjoittaa todistuksen, jolla voisin lopettaa sen. En kumminkaan halunnut antaa heti periksi, vaan aloin vain olemaan tarvittaessa poissa omalla ilmoituksella.

 Olin poissa vähintään yhden päivän lähes joka viikko ja vaikka paranemiseni oli käytännössä pysähtynyt, ei olo kauheasti myöskään huonontunut. Vaikka olinkin koko ajan jaksamisen äärirajoilla, tein vielä aloitusryhmän jälkeen kolmen kuukauden sopimuksen toiselle työpajalle ja vähensin samalla viikon työpäivät kahteen. Tiistaihin ja torstaihin, etten joutunut käymään peräkkäisiä päiviä, mutta pystyin tarvittaessa olemaan molemmat poissa omalla ilmoituksella, kun työpäivät olivat kolmen päivän sisällä. Tämä yhdistettynä siihen, että pajalla oli hyvin vähän töitä, saikin oloni paranemaan niin paljon, että uskalsin tehdä seuraavaksi kuuden kuukauden sopimuksen.

 Lähes välittömästi jatkosopimuksen tekemisen jälkeen hiljainen aika loppui ja huomasin olleeni aivan liian optimistinen. Työpäivät kävivät tasaisesti raskaammiksi, enkä ehtinyt enää palautua niiden välillä. Vointini huononi niin, että aloin taas olemaan aivan jaksamisen äärirajoilla. Kun jouduin kahdella peräkkäisellä viikolla jättämään toisen työpäivän kesken ja olemaan toisen kokonaan pois, menin lääkäriin hakemaan sairauslomaa tai jopa miettimään kuntouttavan keskeyttämistä, koska se ei selvästikään palvellut tarkoitustaan.

 Mutta en päässytkään sen saman lääkärin vastaanotolle, jolla olin käynyt aikaisemmin ja sain vaihtelun vuoksi kuulla vain oireiden vähättelyä ja vittuilua.

 Kun erehdyin sanomaan, että minulla oli mahdollisesti krooninen väsymysoireyhtymä, lääkäri katsoi minua avoimen pilkallisesti ja sanoi, että se olikin mielenkiintoinen sairaus. Sitten hän alkoi paasaamaan siitä, miten häntä vituttivat ihmiset, jotka eivät voineet muka käydä edes kuntouttavassa työtoiminnassa, kun hän oli itse tehnyt yli kolmekymmentä vuotta töitä lääkärinä, vaikka häntäkin väsytti aina välillä ja häntä kuvotti ajatella kuinka paljon enemmän minun pitäisi tehdä asioita.

 Tässä vaiheessa meinasin vain lähteä pois, mutta kasasin itseni ja yritin sitten kumminkin sitkeästi selittää oireitani ja sairasteluhistoriaani. Nukkuminen oli muuttunut todella vaikeaksi, minulla oli jatkuvasti pientä kuumetta ja hermokipuja, alkoi oksettamaan ja pyörryttämään kun yritin keskittyä pidemmäksi aikaa tekemään jotain. Eli oli muitakin oireita kuin pientä väsymystä ja olin itsekin opiskellut kaksi ammattia ja yrittänyt sitkeästi käydä töissä, vaikka olin ollut sairaana reilusti yli puolet aikuisiästäni.

 Tämän jälkeen pidin vielä pienen luennon siitä, miten Norjassa terveysministeri pyysi jo vuosia aikaisemmin julkisesti anteeksi potilaiden saamaa huonoa kohtelua ja että tutkimuksissa oli kyetty jo aika hyvin todistamaan, että kyseessä oli neurologinen autoimmuunisairaus, vaikkei mitään pikatestiä vielä ollutkaan olemassa. Eivätkä minun oireeni muutenkaan kadonneet mihinkään vain siksi, ettei niiden syytä osattu selittää.

 Silloin lääkäri myönsi reagoineensa ehkä vähän tunteella ja sanoi, että hänen oli vaikea hyväksyä, että joku oli oikeasti kipeänä, jos ei ollut vaikka jalka poikki tai jotain muuta näkyvää. Kirjoitti jopa sairauslomaakin, mutta jupisi siinä samalla miten laiskat ihmiset vain itse aiheuttavat itselleen fyysisiä sairauksia, ettei tarvitsisi tehdä mitään.

 Epikriisiin hän oli kirjoittanut, että toimintakykyni olisi jäänyt heti sairastelun alettua hyvin heikoksi ja sen perusteella olisi voinut ymmärtää, etten olisi tehnyt ikinä mitään ennen kuntouttavan aloittamista. Hän oli myös maininnut useampaan kertaan sen, etten voinut käydä edes kahta päivää viikossa kuntouttavassa työtoiminnassa ja toivoi että jaksaisin tämän sairausloman jälkeen käydä siellä kaksi kertaa viikossa.

 En tiedä kuinka typerä ihmisen täytyy olla ollakseen katkera toisen työkyvyttömyydestä, mutta todellisesta väsymyksestä hänellä ei ainakaan ollut minkäänlaista käsitystä. Tuo lääkärikäynti nosti pintaan kaikki aiemmat paskat kokemukseni ja muistutti taas, miksi en käynyt lääkärissä, jos ei ollut aivan pakko.

 Lisäksi havahduin siihen, että olin taas lähes yhtä huonossa kunnossa, kuin aikaisemminkin. Olin ollut selvinpäin ja syönyt terveellisesti, lisännyt hyvin varovasti rasitusta, opetellut kuuntelemaan kehoani tarkkailematta silti jatkuvasti oireitani ja pysynyt huonompinakin päivinä positiivisella mielellä, mutta nyt olin jälleen lähtöpisteessä ja melkein kolmen vuoden työ oli valunut hukkaan. Fyysisten oireiden lisäksi palasivat epätoivo, masennus ja itsetuhoiset ajatukset.

 Seuraavaksi toimitin sairauslomatodistuksen Kelalle, josta tuli kuitenkin pian viesti, ettei se kelvannut, vaan olisi pitänyt olla B-todistus. Kun soitin sitten uudelleen terveysasemalle, minulle kerrottiin, ettei tapaamalleni lääkärille ollut edes puhelinaikoja ennen sitä päivämäärää, kun todistuksen piti olla Kelalla. Soitin sitten Kelalle, josta minulle kerrottiin, että voisin myös tallettaa omakanta palvelusta omia tietojani koneelle ja lähettää ne heille sähköisesti. En semmoista mahdollisuutta kumminkaan omakannasta löytänyt ja soitin taas terveysasemalle. Sieltä sanottiin, että hoitaja voisi neuvoa asiassa ja annettiin soittoaika seuraavan viikon maanantaille, koska oli perjantai iltapäivä. Kun hoitaja sitten soitti ja selitin asiani, hän oli vain tosi närkästynyt ja sanoi ettei alkaisi neuvomaan, koska semmoiset asiat piti osata itse hoitaa. Tämän jälkeen raahauduin Kelalle selvittämään asiaa ja minulle selvisi, ettei omakannasta voi tallettaa tiedostoja. Voi vain ottaa kuvakaappauksen, jonka voi sitten tulostaa ja tarvittaessa skannata, jos haluaa lähettää sen sähköisenä. Tulostin epikriisin varmuuden vuoksi parin edellisen vuoden ajalta ja lähetin liitteeksi Kelalle. Kohta sain taas viestin, että ei kelvannut vieläkään. Kun tulostin epikriisin ensimmäisen kerran, lääkäri oli vasta kirjannut minun käyneen vastaanotolla ja saaneen sairauslomaa. Kuvauksen käynnistä hän kirjoitti vasta myöhemmin. Kävin siis uudelleen Kelalla ja tulostin sen. Jossain välissä minulle selvisi, että mikäli olen ilmoittanut olevani sairaana, mutta Kelan lääkäri hylkää sairausloman, en ole oikeutettu tavalliseen, enkä myöskään sairauspäivärahaan. Siitäkin sai vielä stressata. Ja asiaa tutkiessani törmäsin myös sattumalta erään Kela lääkärin kirjoittamaan artikkeliin, jossa hän luetteli omat top 10 syynsä sairausloman hylkäämiselle. Ensimmäinen oli selkeiden löydösten puute, riippumatta potilaan sairaushistoriasta ja oireista tai hoitavan lääkärin diagnoosista. Toinen oli mielenterveysdiagnoosi ilman lääkitystä ja kolmas masennuspotilaan naimisiin meneminen edellisen vuoden aikana. Loput 7 olivat erilaisia teknisiä yksityiskohtia, joiden perusteella kielteisen päätöksen pystyi antamaan siitä huolimatta, että potilas oli selkeästi korvaukseen oikeutettu. Ja hän kirjoitti niistä vaikuttaen hyvin ylpeältä, aivan kuin kyse olisi ollut jostain pelistä, jossa hän oli erityisen hyvä, eikä todellisista, sairaista ja kärsivistä ihmisistä ja heidän elämistään.

 Sitten tulikin Kelalta kielteinen päätös, mutta en ollut onneksi vienyt sairauslomatodistusta työvoimatoimistoon ja pelkästään se, että kuntouttavasta oli ilmoitettu minun olevan sairaana, ei poistanut oikeuttani peruspäivärahaan.

 Palautumisen sijaan loma kului kumminkin stressaamisen ja Kelan kanssa vääntämisen merkeissä ja sen jälkeen olin paitsi fyysisesti, myös henkisesti täysin loppu. Terveydenhuollon ja Kelan suhtautuminen ovatkin luultavasti yksi suurimmista syistä väsymysoireyhtymän kroonistumiseen.

 Potilaat ovat yleensä olleet hyvin vastuuntuntoisia ja eläneet ennen sairastumistaan aktiivista elämää, mutta sitten kun heidän elimistönsä kyky sietää rasitusta on jostain syystä hetkellisesti laskenut, heitä on vain syytetty laiskoiksi ja ajettu ylikuormittamaan itseään entistä pahemmin. Kroonista väsymysoireyhtymää sairastavien keski-ikä oli erään tutkimuksen mukaan vain 57 vuotta ja yleisin kuolinsyy itsemurha, johon huono kohtelu ajaa luultavasti ainakin yhtä voimakkaasti kuin itse sairaus.

 Kelan ja vakuutusyhtiöiden lääkärit etsivät työkseen porsaanreikiä, joilla voivat kumota hoitavan lääkärin lausunnot ikinä itse tapaamatta potilasta ja heitä voisikin verrata viljan johdannaiskauppaa tekeviin meklareihin, jotka välillisesti tappavat ihmisiä rahan takia. Sillä erotuksella, että meklarit eivät ole vannoneet hoitavansa ihmisten terveyttä. Aika monen lääkärin voisikin kuvitella vannoneen valansa Josef Mengelelle.

 Kelan omien erikoislääkärienkin lausuntoja voidaan kumota päätöksiä tehdessä ja määritellä täysin terveiksi jopa ihmisiä jotka ovat pyörätuolissa. Ja koska nämä ihmiset ovat virallisesti terveitä, heidät voidaan tiputtaa alennetulle toimeentulotuelle, koska he eivät kykene osallistumaan heille tarjottavin työllistymistä edistäviin toimenpiteisiin.

 Varasin seuraavaksi ajan minua aikaisemmin hoitaneelle lääkärille ja toivoin saavani lähetteen mielenterveyspuolelle. Annoin viimein periksi ja ainoa tavoitteeni oli vain päästä eläkkeelle. Jos olisin sen myötä saanut kuntoutettua itseni rauhassa, olisin voinut tehdä vaikka jotain vapaaehtoistyötä, mutta halusin päästä eroon terveydenhuollon, Kelan ja työvoimatoimiston byrokratiasta ja idioottimaisuuksista. Lääkärissä minulle kumminkin selvisi, ettei mielenterveystoimistolle päässyt resurssipulan takia automaattisesti edes hoidontarpeen arviointiin. Olin yhtä aikaa liian terve ollakseni välittömän avun tarpeessa ja liian sairas, että minua kannattaisi yrittää hoitaa.

 Itsetuhoisista ajatuksista huolimatta minun ei katsottu olevan vaarallinen itselleni tai muille, koska minulla ei ollut konkreettisia itsemurhasuunnitelmia. Kun kerroin pyrkineeni aikaisemminkin vastustamaan niitä ajatuksia viimeiseen asti, todettiin ettei minua voinut auttaa, koska toimin impulsiivisesti. Terveydentilani takia minua ei myöskään kannattanut alkaa kuntouttamaan, koska työkykyiseksi palaaminen katsottiin epätodennäköiseksi. Terveysasemilla on myös psykologeja, jotka ovat erikoistuneet auttamaan ihmisiä pärjäämään henkisesti fyysisten sairauksien kanssa, mutta minulla ei ollut enää oikeutta myöskään siihen, koska olin ollut aikaisemmin mielenterveyspuolen asiakas.

 Ainakin järjestelmän kannalta kaikki fyysiset oireeni selittyivät sillä, että minulla oli vain päässä vikaa, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi, että siihen olisi ollut tarjolla mitään apua. Vaikutti myös siltä, että sen piikkiin tultaisiin laittamaan kaikki oireeni myös tulevaisuudessa ja mikäli sattuisin ikinä sairastumaan johonkin muuhun sairauteen, olisi tarkempiin tutkimuksiin pääseminen lähes mahdotonta.

 Ja koska Kelan lääkäri ei ollut hyväksynyt edes sairauslomaani, kuntouttavan kesken jättäminen olisi tarkoittanut karenssia, vaikka olin aloittanut sen vapaaehtoisesti ja se vain haittasi kuntoutumistani.

 Ymmärsin että saisin luultavasti kikkailla erilaisten kuntoutus- ja työttömyysjaksojen kanssa niin kauan kuin suinkin kykenisin ja sen jälkeen edessä olisi tipahtaminen toimeentulotuelle, mutta tajusin myös samalla, että tulisin kyllä silläkin toimeen. Olo helpotti heti jonkin verran, kun luovuin toivon lisäksi myös epätoivosta.

Tuomio

Minut todettiin syylliseksi ja tuomioni perustelut oli muotoiltu melkein suoraan syyttäjän papereista. Puolustuksesta oli otettu mukaan joitain yksityiskohtia, joita oli ripoteltu näön vuoksi vähän sinne tänne antamaan kuva, että nekin olisi jotenkin otettu huomioon, mutta ne kaikki oli kumottu epäoleellisina, niitä oli vääristelty tai ne oli lisätty vain osaksi tekstiä siten, ettei niissä ollut varsinaisesti mitään järkeä. Kokonaisuutena teksti vaikutti semmoisen ihmisen kirjoittamalta, joka ei oikeasti ymmärtänyt konkreettisesti mitään siitä, mistä kirjoitti. Tai vaihtoehtoisesti siltä, että lopputulos oli määrätty etukäteen ja kirjoittajan piti saada teksti ja johtopäätökset jotenkin sovitettua siihen. Epäilin tässä tapauksessa olleen kyse molemmista.

 Kasvieni ei epäiltykään olleen muuta kuin öljyhamppua, mutta koska koin saaneeni niistä positiivisia vaikutuksia, katsottiin minun kasvattaneen kannabista laittomasti lääkekäyttöön, riippumatta siitä, mikä oli noiden vaikutusten taustalla. Tässä oli todella tulkittu lakia kuin piru raamattua.

 Minun todistajani ollut tutkija oli kertonut nimenomaan etsivänsä työkseen hampusta vesiliukoisia yhdisteitä, joilla oli todettu olevan positiivisia terveysvaikutuksia, mutta tuomiossa luki, ettei hampun lääkinnällisiä vaikutuksia olisi tutkittu millään tavalla. Tässä oli ilmeisesti kyse niistä tuomaria ärsyttävistä liian vaikeista termeistä.

 Myös syyttäjän kikka, jolla hän oli saanut minut hämmentymään siitä, että oli kertonut kyllä tietävänsä miksi olin polttanut uroskasveja, oli uponnut tuomariin täydellisesti. Samoin hänen väitteensä siitä, että olisin myöntänyt olleeni etukäteen tietoinen siitä, että kasvini voisivat tuottaa myös vähän korkeampia pitoisuuksia.

 Toinen pääargumentti syyllisyyteni puolesta olikin se, että vaikka valitsin lajikkeen, jota ei voi käyttää päihteenä ja pyrin myös varmistamaan sen laillisuuden monella tavalla ennen kasvattamisen aloittamista, en kyennyt mitenkään todistamaan, etten olisi silti salaa toivonut sen menevän päähän. Se, että olin myöntänyt aikaisemmin kokeilleeni THC-pitoista kannabista ilmeisesti tuki tätä teoriaa, koska se osoitti minun tietävän, että semmoistakin kannabista oli olemassa.

 Lisäksi todettiin, että koska joidenkin kasvien pitoisuus saattaa nousta hieman niiden vanhetessa, olisin jotenkin mystisesti voinut itse halutessani helposti vaikuttaa pitoisuuden nousuun enemmänkin. Pohjana oli myös korkeimman oikeuden päätös ja sen tulkinta, jonka mukaan tietämättömyys ei ole lieventävä tekijä eikä syyttömyysperiaate päde huumausainerikoksissa, joissa olet automaattisesti syyllinen, mikäli et kykene aukottomasti todistamaan itseäsi syyttömäksi.

 Joka tapauksessa olin aikonut käyttää ainakin osaa kasvattamista kasveista huumausaineena, koska ”Jo yleisen elämänkokemuksen nojalla on pidettävä epätavanomaisena sitä, että henkilö kasvattaa siemen- ja öljytuotantoon viljeltyä hamppulajiketta ja ilmoituksensa mukaan käyttää sitä teenä ja vesipiipussa polttaen.”

 Lopullisena argumenttina tuntuikin olevan tuomarin, tai mahdollisesti jonkun toisen henkilön, omat rajoittuneet elämänkokemukset ja se, mitä hän piti normaalina. Tämän takia todistusaineistoa tulkittiin niin yksipuolisesti. Se että joku kasvattaisi ja käyttäisi kannabista muuten kuin huumausaineena, ei vain mahtunut hänen maailmankuvaansa, eikä siksi voinut olla mahdollista. Sama ongelma oli osittain jo syyttämättäjättämispäätöksen tehneellä ensimmäisellä syyttäjällä, vaikka hän totesikin, etten ollut syyllistynyt rikokseen. Hänkään ei uskonut, että kasvatin hamppua ideologisista syistä, vaikka olisin saanut sitä niin helposti ja halvalla tilaamallakin, etten varsinaisesti hyötynyt kasvatuksesta mitään ja kasvatuksen todellinen syy jäi myös hänen mukaansa arvoitukseksi. Ehkä nämä ihmiset olivat niin kyynisiä ja itsekeskeisiä, etteivät uskoneet kenenkään muunkaan voivan toimia toisenlaisista motiiveista.

 Sama tuomari ei ollut pitänyt yleisen elämänkokemuksen nojalla uskottavana sitä, ettei selkävaivainen ystäväni olisi käynyt salaa hoitamassa kannabiskasveja, joita muut jo hoitivat hänen puolestaan. Siitäkään huolimatta, että kasvit sijaitsivat kymmenien kilometrien päässä vaikeakulkuisessa metsässä, useamman kilometrin päässä lähimmästä tiestä ja muut hoitivat niitä juuri siksi, ettei hän päässyt sinne itse ja kaikki muut syytetyt, paitsi tunnustivat oman osuutensa, myös todistivat, ettei hän ollut mitenkään konkreettisesti osallistunut kasvatukseen.

 Hän myönsi kyllä kasvattaneensa paikalla edellisenä vuonna ja oli nyt saamassa pienen osan kasveista, joita viljeltiin hänen silloin tekemässään penkissä, mutta hänellä ei ollut mitään käsitystä tai osuutta muiden kasvattajien itselleen tekemistä uusista penkeistä. Hänen katsottiin kuitenkin käyneen hoitamassa salaa myös kaikkien muiden kasveja ja hänet tuomittiin ensikertalaisena kahdeksi ja puoleksi vuodeksi ehdottomaan vankeuteen kasveista, jotka hän näki ensimmäisen kerran poliisin ottamista valokuvista.

 Tuo tuomio vaati tosin lisäksi myös KRP:n korkeampaa matematiikkaa, jonka avulla hänen odottamansa muutaman sadan gramman sato muutettiin kahdeksikymmeneksi kiloksi.

 Mikäli viisi ihmistä kasvattaa kannabista yhteensä kaksi kiloa, on tuon laskutavan mukaan jokainen kasvattanut neljänsadan gramman sijasta kaksi kiloa. Lisäksi jokainen kasvatuksen alkuvaiheessa pois leikattu uroskasvi lasketaan mukaan satoon, jossa jokaisen tiheään istutetun ulkokasvin tuotto arvioidaan samaksi, kuin yksittäisellä täydellisissä olosuhteissa sisällä kasvatetulla kasvilla, jolloin kasvatus saadaan näyttämään yli kymmenen kertaa todellista suuremmalta ja myös tuomio sen mukaiseksi.

 Hovioikeudessa hänen tuomionsa onneksi tippui reilusti muuttuen samalla ehdonalaiseksi ja uskoin oman tuomioni kaatuvan siellä kokonaan, mutta en päässyt yllättäen edes käsittelyyn. Käräjäoikeuden katsottiin tulleen ainoaan oikeaan lopputulokseen, sen ilmeisestä asenteellisuudesta ja todisteiden vääristelystä huolimatta.

 Ja syykin tälle selvisi vähän myöhemmin, kun käräjäoikeudessa vapauttavan tuomion aikaisemmin saaneet haastettiin hovioikeuteen ja todettiin syyllisiksi. Jokainen, joka on millään tavalla perehtynyt asiaan, ymmärtää, ettei hamppua voi käyttää huumausaineena ja kaikki nuo tuomiot olivat täysin poliittisia. Kannabiksen laillistamisaalto leviää maailmalla ja kokemukset siitä ovat olleet pelkästään positiivisia. Verotulot ovat kasvaneet, rikollisuus, kovien huumeiden käyttö ja alaikäisten kannabiskokeilut ovat vähentyneet ja ihmisten yleinen hyvinvointi on lisääntynyt. Niinpä tuota kehitystä vastaan taistellaankin Suomessa kynsin ja hampain.

 Ihmisille on valehdeltu vuosikymmeniä ja monet ovat rakentaneet koko maailmakuvansa noiden valheiden varaan, siksi he pitävät niistä kiinni hamaan loppuun asti ja taistelevat kaikkia pieniäkin askelia vastaan, jotka voisivat johtaa noiden valheiden paljastumiseen. Huumeidenvastainen sota kuitenkin epäonnistui vielä pahemmin kuin alkoholin kieltolaki ja on vain ajan kysymys, milloin se tulee lopullisesti päätökseen. Sen jälkeen päästään viimein hoitamaan tuon sodan uhreja ja muutenkin korjaamaan sen aiheuttamia vahinkoja. Mutta niin kauan kuin päihteiden käyttöön suhtaudutaan rikosoikeudellisena, eikä lääketieteellisenä ongelmana, tuo suhtautuminen tulee aiheuttamaan huomattavasti enemmän ongelmia kuin päihteiden väärinkäyttö. Puhumattakaan siitä, että samalla evätään lukemattomilta sairailta ihmisiltä oikeus hoitaa terveyttään.

 Hovioikeuden kielteisen päätöksen jälkeen valitin korkeimpaan oikeuteen ja vaadin hovioikeuden päätöksen kumoamista ja asiani ottamista uudelleen käsittelyyn, mutta tämäkin vaatimus luonnollisesti evättiin.

 Seuraavaksi olisin valittanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, mutta asianajajani jätti pyynnöstäni huolimatta valituksen tekemättä, koska epäili, etten voisi kumminkaan voittaa. Olin toisaalta helpottunut, koska olin jo lopen kyllästynyt koko asiaan, enkä uskonut itsekään voittavani, mutta olisin toisaalta halunnut katsoa koko prosessin loppuun saakka, koska silloin olisin ainakin tuntenut tehneeni kaikkeni. Voittaminen ja häviäminen olivat sinänsä minulle sivuseikka verrattuna siihen, että olisi oikeasti saatu aikaan merkittävää keskustelua huumausainelainsäädännöstä ja sen tulkinnasta, joka ei käsitykseni mukaan vastannut lain alkuperäistä tarkoitusta tai ollut tieteellisesti kovin tukevalla pohjalla.

 Asianajajani taas oli kiinnostunut lähinnä voittamisesta siinä naurettavassa pelissä, jossa leikitään sanoilla, tulkinnoilla ja muotoseikoilla niin, että se mitä on konkreettisesti tapahtunut, hukkuu kaiken jargonin alle. Jotakin on todella pahasti vialla järjestelmässä, jossa kasvin kasvattamisesta voi saada kovemman tuomion kuin raiskauksesta.

 Omalta osaltani tein kaksi isoa virhettä, joista ensimmäinen ei tosin jälkikäteen mietittynä ollut virhe laisinkaan. En pitänyt tallessa sitä sähköpostikeskustelua, jossa useampaan otteeseen varmistin, etteivät kasvit voisi tuottaa laitonta määrää THC:tä ja että niiden kasvattaminen olisi täysin laillista. Jankkasin siitä niin kauan, että niiden jalostaja lupautui lopulta itse selvittämään asian poliisin kanssa, mikäli minulle koituisi kasveista minkäänlaisia ongelmia.

 Noiden viestien käyttämisestä todistusaineistona olisi luultavasti seurannut vain ongelmia myös hänelle ja ne tuskin olisivat silti vapauttaneet minua syytteistä. Mahdollisesti niistä olisi yritetty löytää jotain koodeja ja meitä olisi syytetty järjestäytyneestä rikollisuudesta tai vähintään salaliitosta. Joka tapauksessa paskan määrä ei olisi ainakaan vähentynyt ja hänellä olisi ollut huomattavasti enemmän menetettävää kuin minulla.

 Toinen virhe oli vesipiipun löytyminen, koska se tärveli aika totaalisesti uskottavuuteni ja oli luultavasti osaltaan aika iso syy siihen, miksi tuomari suhtautui minuun niin puolueellisesti. Kun aloitin kasvattamisen, olin täysin raitis ja pidin huolen siitä, ettei asunnollani säilytettäisi mitään laitonta. En edes uskonut silloin käyttäväni enää koskaan mitään huumeita. Ja seuraavinakin vuosina yritin pitää huolen siitä, että kasvukauden aikana minulla ei olisi ratsian sattuessa mitään pelättävää.

 Olin oikeasti höyrystänyt sillä piipulla aluksi vain hedelmäsiirappia ollessani tupakkalakossa, ja sen loputtua hampunlehtiä. Olin itseasiassa höyrystänyt sillä oikeaa kukkaa ensimmäisen kerran vasta pari viikkoa ennen ratsiaa ja olin ollut sitä ennen muutenkin selvinpäin pidemmän aikaa. Jos poliisit olisivat käyneet sitä ennen, olisi pikatesteri todennäköisesti näyttänyt negatiivista myös kasveille ja olisin saanut jatkaa elämääni kaikessa rauhassa.

 Mutta joka tapauksessa en tehnyt mitään laitonta siinä, mistä minua syytettiin ja minun syyttämiseni ja tuomitsemiseni oli surkuhupaisa farssi, joka tuli maksamaan valtiolle pelkästään minun asianajokuluinani tuhansia euroa. Jonka lisäksi poliisien, syyttäjien, tuomarin ja muiden asianosaisten palkat, puhumattakaan vähien resurssien haaskaamisesta. Vain sen takia, että halusin mieluummin kasvattaa hamppuni itse, kuin tilata ne ulkomailta.

 Olin tehnyt elämäni aikana lukemattomia pieniä laittomuuksia, tai muuten moraalittomia ja pahoja asioita, mutta minulle väännettiin väkisin tuomio tästä, jossa olin toiminut täysin vilpittömästi ja luultavasti puhtaimmista ja epäitsekkäimmistä motiiveistani ikinä. Olin ollut niin innostunut siitä, että tunsin toimivani oikein niin monella eri tasolla ja pystyväni mahdollisesti auttamaan ihmisiä, että olin kokonaan unohtanut, ettei semmoisesta yleensä hyvä heilu.

 Sain kumminkin mielenkiintoisen kokemuksen siitä, miten poliisi ja oikeusjärjestelmä toimivat, sekä 135 euron sakot, jotka jätin maksamatta. Kyse ei ollut rahasta, vaan periaatteesta. Maksaminen olisi osoittanut tuomion hyväksymistä ja jotain semmoista kunnioitusta oikeusjärjestelmää kohtaan, jota en tässä tapauksessa halunnut missään nimessä osoittaa.

 Päätin mieluummin istua rangaistukseni vankilassa ja 15 päiväsakkoja tarkoittaa 5 päivää, koska istumalla päivän, kuittaa sillä jostain syystä kolme päiväsakkoa. Vähän harhaanjohtava nimi siis. Ajattelin että sekin olisi ollut uusi kokemus, ja vieläpä semmoinen, jota ei ole ihan kaikilla. 5 päivää olisi myös niin lyhyt aika, että sen olisi halutessaan voinut vaikka paastota eristyssellissä, jos olisi halunnut kunnon mökkihöperyyselämyksen.

 Tuomio jäi tosin roikkumaan ilmaan ja harkitsin yhdessä vaiheessa jopa sakkojeni maksamista, koska pelkäsin menettäväni luottotietoni ja mahdollisuuden uuteen asuntoon, eikä asia olisi siinä vaiheessa koskenut enää pelkästään minua itseäni. Soitinkin asiasta rikosseuraamuslaitokselle, josta minulle kumminkin selvisi, että koska sakkoa ei oltu saatu ulosmitattua, minut vain haastettaisiin tavattaessa muunto-oikeudenkäyntiin. Puhelimessa ollut virkamies oli tosi tärkeän kuuloisena, kun luuli, että maksaisin tuon pelotteen takia viimein sakkoni pois, mutta jouduin tuottamaan hänelle pettymyksen ja kerroin istuvani ne mieluummin. Mikäli minut saataisiin kiinni ennen niiden vanhenemista.

 Piipun lisäksi minut tuomittiin menettämään jopa hampunsiemenet valtiolle, mutta hampuista määrättiin palautettavaksi ne 7 kasvia, joista otetuista näytteistä ei ollut löytynyt THC:tä. Tässä kohtaa poliisi osoitti taas hienoa luetun ymmärtämistä ja päätti palauttaa minulle 7/9 kaikista kasveista, koska yhdeksästä kasvista oli otettu näyte ja seitsemästä ei ollut löytynyt mitään laitonta. Äkkiä laskettuna se olisi tehnyt 56 kasvia, mutta he palauttivat niitä jostain syystä 63, mikä oli ilmeisesti myös jonkin sortin korkeampaa matematiikkaa.

 Tämänkaltaiset jutut tekivät myös toisaalta poliiseista hyvin inhimillisiä ja vapauttivat minut irrationaalisen poliisivihani lisäksi siitä pienestä pelosta, jota aika moni aina heidät nähdessään tuntee. Osa oli mukavia ja osa mulkkuja, toiset enemmän ja toiset vähemmän fiksuja, mutta kaikki yrittivät kuitenkin vain tehdä työnsä ja noudattaa määräyksiä. Tällä kertaa määräyksissä tai ainakaan niiden tulkinnassa ei tosin ollut järjen hiventäkään, varsinkaan jos uskoo KRP:n väitettä siitä, että olisi löytynyt paljon korkeampia pitoisuuksia, mikäli olisi otettu enemmän näytteitä. Tuossa väitteessä tosin oli järkeä mahdollisesti vielä vähemmän, mutta mikäli se olisi pitänyt paikkansa, ja KRP:n sanahan on ehdoton totuus, olisi minulle palautettu koko prosessin päätteeksi kymmeniä potentiaalisia huumekasveja.

Hulluus

Hulluus on yhtä lailla yleismaailmallista kuin henkilökohtaista, mutta omasta hulluudesta menee paras maku, kun sen tunnistaa. Olin kuvitellut kokeneeni jonkinlaisen valaistumisen, kunnes eräänä päivänä tajusin vain olleeni siinä tilassa, jota amatöörit kutsuvat psykoosiksi.

 Olin aivan yhtä sekaisin kuin kaikki muutkin, vähän eri tavalla vain. Tai mahdollisesti aika paljonkin. Kun vapautuu kulttuurin ja kasvatuksen myötä mieleen iskostetuista totuuksista, vapautuvat kaikki ne mahdollisuudet, jotka olivat ristiriidassa noiden totuuksien kanssa ja noita mahdollisuuksia voi olla rajaton määrä, jolloin todellisuuden hahmottaminen muuttuu lähes mahdottomaksi. Yhdessä sovittuihin totuuksiin uskovien silmissä olet vain menettänyt järkesi ja mitä enemmän yrität itseäsi selittää, sen hullummalta luonnollisesti vaikutat. Varsinkin jos et täysin ymmärrä tilaasi ja korvaat nuo totuudet omilla totuuksillasi, joihin oletat muidenkin uskovan. Luot pääsi sisällä aivan oman kulttuurin, omine omituisine tapoineen ja olet jatkuvasti törmäyskurssilla kaikkien muiden kanssa, koska ette ymmärrä toisianne. Ja vaikka ymmärtäisitkin, et voi ikinä palata takaisin ja olla tajuamatta jotain, minkä olet jo tajunnut. Raja on ylitetty.

 Kävimme samassa tilassa olleen kaverini kanssa mielenkiintoisia keskusteluja aiheesta, mutta emme silti olleet sen lähempänä toisiamme, kuin ketään muitakaan. Myös lähestymistapamme olivat hyvin erilaiset, mistä sain osittain kiittää myös huonoa terveyttäni. Siinä missä minä vetäydyin aika paljon omiin oloihini sulattelemaan asioita, hän halusi vain kokea ja ymmärtää kaiken, vaikkei kyennyt käsittelemään niitäkään asioita, jotka oli siihen mennessä tajunnut.

 Hulluksi tulemisessa on juuri semmoinen ikävä puoli, ettei osaa enää toimia järkevästi. Jos on jo valmiiksi psykoosissa, ei ole ehkä paras vaihtoehto polttaa DMT:tä LSD-tripin huipulla, tuntui se sillä hetkellä kuinka hyvältä ajatukselta tahansa. Hän ajautuikin vuosia kestäneeseen syöksykierteeseen, jonka seurauksena päätyi ensin suljetulle osastolle ja sen jälkeen tappamaan itsensä karmealla tavalla, jouduttuaan aivan liian nopeasti avohoitoon.

 En tiedä synnyinkö jo valmiiksi erilaisena vai vaikuttivatko varhaiset kokemukseni elämästä minuun niin, etten ikinä oikein tuntenut kuuluvani tähän maailmaan. Yritin kyllä parhaani mukaan sopeutua ja oppia toimimaan niin kuin minulta odotettiin, mutta en vain ikinä täysin ymmärtänyt miksi. Minulla oli myös hyvin voimakkaita sisäisiä kokemuksia, joita en osannut tai halunnut jakaa kenenkään kanssa. Jos yritin nukahtaa selälläni, tunsin tietoisuuteni vuorotellen kasvavan ja kutistuvan, kunnes se lähti kiihdyttämään äärettömän nopeasti jompaan kumpaan suuntaan ja lakkasi vasta kun avasin silmäni. Kokemus oli niin intensiivinen, etten ikinä kyennyt menemään loppuun asti, vaikka kuin yritin. Ajatukset, aika ja paikka lakkasivat olemasta, tunsin yhtä aikaa niin voimakasta riemua ja pelkoa, että sydämeni meinasi pakahtua.

 Koin samanlaisen pysähtyneen hetken kirkon ulko-ovella, kun olimme tulossa perheeni kanssa hautajaisista ja olin ehkä noin kymmenvuotias. Tuntui että tajusin sanattomasti kaiken mitä liittyy kuolemaan ja minua huvitti ihmisten suhtautuminen ja kaikki se mitä pappi oli puhunut. En tietenkään osannut selittää sitä itselleni täysin ja kenellekään muulle en edes yrittänyt, mutta siihen liittyi jonkinlainen varmuus siitä, että tietoisuus vain palaa samaan paikkaan, jossa se oli ennen syntymäämme, ja syntyy loputtomasti uudelleen loputtomissa eri hahmoissa. Ja me itse synnymme loputtomasti uudelleen tähän samaan elämään, ilman että mikään ikinä muuttuu.

 Kukaan tuskin sisimmässään uskoo kaikkea minkä mukaan elämme, lähinnä kyse on siitä, että yritämme vain sopeutua laumaan. Paitsi lapsena, kun emme osaa vielä kyseenalaistaa asioita ja ajatella itsenäisesti ja silloin syntyvätkin monet peruskäsityksemme elämästä, joita puolustamme henkeen ja vereen, vaikka ne eivät varsinaisesti edes ole meidän omiamme. Ristiriitaisten viestien ja salaisen sisäisen maailmani takia sopeutumiseni oli pienestä asti luultavasti keskimääräistä pinnallisempaa, enkä pohjimmiltani uskonut oikein mihinkään. Tämän takia en koskaan tavannutkaan ketään, jota pidin itseäni älykkäämpänä, kaikki kun tuntuivat uskovan johonkin. Uskoin toki itsekin joulupukista lähtien asioihin, jotka osoittautuivat myöhemmin epätosiksi, mutta ihmiset tuntuivat myös uskovan, että asioilla oli merkitystä, olivat ne sitten todellisia tai eivät. Vasta vuosia myöhemmin tajusin, että uskoin minäkin hyvin moniin asioihin pinnallisemmalla tasolla ja juuri siksi, etten välittänyt mistään, olin monessa mielessä tyhmän juntin karikatyyri.

 Reagoin musiikkiin hyvin voimakkaasti ja se oli minulle kuin taikuutta, en osannut laulaa tai soittaa, minulla ei ollut minkäänlaista rytmitajua, enkä osannut kiinnittää huomiota eri soittimiin ja hienoihin teknisiin yksityiskohtiin. Kahdenkympin tietokonekaiuttimet ja kahden tuhannen euron kotiteatteri kuulostivat pääni sisällä aivan samalta. Koin sen vain yhtenä suurena kokonaisuutena ja samalla ehkä kaikki ne tunteet jotka muuten niin tehokkaasti patosin. Epämiellyttävä musiikki aiheutti henkisen kärsimyksen lisäksi myös fyysisen huonon olon ja teki julkisella paikalla olemisesta monesti aika tuskallisen kokemuksen.

 Kun pelireissulla soitettiin Smurffihittejä, päätin lopettaa jääkiekon. Ehdin kumminkin päästä siitä yli ennen seuraavaa reissua, mutta minulla oli suunnattomia vaikeuksia ottaa enää ikinä ketään niistä pitänyttä vakavasti.

 Metallican Loadin ilmestyessä odotin illalla jotain listahittiohjelmaa, jossa näytettiin musiikkivideoita. Until it sleeps oli tyylillisesti pieni yllätys, kun kuulin sen ensimmäisen kerran, mutta hieno biisi joka tapauksessa. Metallica oli kumminkin yllättäen vasta kakkosena listalla ja odotin jännityksellä listaykköstä. Macarenan alkaessa soimaan menetin hetkeksi kaiken toivoni ihmiskunnan suhteen.

 Myöhemmin meillä oli koulussa tapahtuma, jossa kaikki oppilaat oli kerätty liikuntasaliin yllätysohjelmaa varten. Kun minulle selvisi, että tarkoitus oli tanssia Macarena koko koulun voimin, lähdin kotiin, enkä tullut takaisin kuin vasta seuraavalla viikolla.

 Kauppareissulla kuulemani suomalainen itsensäkehumisräppi sai minut toivomaan ydinsotaa. Ei ihan suoraan tosin, vaikka ensimmäinen reaktioni taisikin ollakin jotain siihen suuntaan. Perustelin sitä itselleni sillä, että valtavirtakulttuurin älyllisen tason romahtamien ennakoi koko sivilisaation tulevaa romahdusta, joka globaalissa maailmassa tarkoittaisi kolmatta maailmansotaa, jonka voisi ihmisluonnon tuntien ennustaa päättyvän ydinaseisiin. Kun olin kuunnellut sitä kuraa muutaman minuutin, minusta alkoi hyvin vahvasti tuntumaan siltä, että loppu oli lähellä tai ainakin olisi joutanut olemaan.

 Luulin sitä aluksi mainoslauluksi ja se aiheutti myös samantyyppisen reaktion kuin mainokset, tuntui, että minut yritettiin huijata ostamaan jotain täysin turhaa ja mahdollisesti itselleni vahingollista. Kutsuin sitä mielessäni yksinkertaisille kertakäyttöihmisille suunnatuksi yksinkertaiseksi kertakäyttömusiikiksi. Musiikkia, joka on suosittua siksi, että se on hyvää ja hyvää siksi, että se on suosittua. Leipää ja sirkushuveja. Eikä sen ollut edes tarkoitus olla loukkaus niitä ihmisiä kohtaan. Sitä kuunnellakseni minun olisi vain pitänyt olla niin ajatuksettomassa tilassa, että se tuntui henkilökohtaiselta loukkaukselta.

 Aina ei toki tarvitse pohtia syntyjä syviä, mutta jos saksalainen fuusiojazz on musiikin vastine psykoosille, ovat tusinatuotetut listahitit sen vastine lobotomialle. Niiden vaatimassa mielentilassa ei voi toimia järkevästi, omaisi millaisen tietomäärän hyvänsä. Ja toisaalta ymmärsin, että ihmiset kaipasivat semmoista välillä, viikonloppuna baarissa pää täynnä viinaa ja huumeita. Mutta kauppareissulla keskellä päivää, pitkin päivää, joka päivä, ei jumalauta.

 Kulttuuri muokkaa ihmisiä, jotka taas puolestaan muokkaavat kulttuuria ja juuri viihteen kautta sisäistämme huomaamattomasti alitajuntaamme erilaisia arvoja ja asenteita, jotka taas heijastuvat entisestä voimakkaampana takaisin kulttuuriin ja muokkaavat sitä, mitä pidetään moraalisesti hyväksyttävänä. Kun egoismin, hedonismin, materialismin, pinnallisuuden ja yleisen typeryyden ylistäminen saavuttaa riittävän tason, seuraa ketjureaktio, jossa jokainen tuntee olevansa oikeutettu kaikkeen mitä haluaa ja etsii syyllisiä kaikkialta muualta paitsi itsestään ja omasta laumastaan, kun ei saa sitä.

 Kaikki merkit olivat mielestäni ilmassa ja vaikka en tietenkään oikeasti toivonut sotaa, näin sen väistämättömänä ja ehkä myös välttämättömänäkin vaiheena, että ihmiskunta heräisi ja muuttaisi suuntaa, ennen kuin olisi liian myöhäistä. Yksittäisen ihmisenkin on hyvin vaikea tehdä perustavanlaatuisia muutoksia ennen kuin on selkä seinää vasten ja yhteiskunnille se on ryhmäpaineen ja laumavietin takia lähes mahdotonta. Nyt olimme hukkumassa omaan paskaamme ja siinä mielessä soundtrack kuvasti kyllä aikaamme erityisen hyvin.

 Toisaalta saattaa myös olla mahdollista, että musiikki on vain musiikkia ja minä olin masentunut ihmisvihaaja.

 Hulluuteni alkoikin nousta kunnolla pintaan vasta, kun aloin todella tiedostamaan itseni ja ristiriidat eri tietoisuuden tasojen välillä. Vuosi ilman alkoholia sai käsittämään, tai oikeammin muistamaan uudelleen, juomisen järjettömyyden. Erakoituminen sai näkemään kulttuurin naurettavat piirteet aivan uudella tavalla. Mutta kummastakaan ei päässyt noin vain helposti eroon oman roolinsa ja tottumustensa takia, mikä kasvatti entisestään sisäisiä ristiriitoja. Psykedeelit auttoivat näkemään kaiken itseni ulkopuolelta ja vapauttivat minut egosta ja kulttuurista, mutta jättivät maailmaan ilman mitään niiden tilalle.

 Terence McKenna kutsui viittä grammaa sieniä miehekkääksi annokseksi, otin sen määrän kymmeniä kertoja ja joskus ylikin. Enimmillään kahdeksan ja puoli grammaa ja eräällä toisella kerralla seitsemän, noista tripeistä en palautunut koskaan ja jälkimmäisellä tripillä uskoin kuvitelleeni kaiken mitä oli tapahtunut sen kolmen vuoden aikana, mitä oli niiden välillä. Niin kuin olin jossain mielessä kuvitellutkin.

 Ensimmäisellä tripillä aivoni olivat järjestelleet uusiksi koko käsitykseni maailmasta. Siihen asti olin kyllä lukenut valtavasti, mutta lähinnä opetellut asioita ulkoa ja ymmärtänyt ne vain omasta näkökulmastani. Olin muistuttanut aika paljon South Parkin kalsaritonttuja; vaihe 1 opiskele, vaihe 3 tule viisaammaksi. Vaihe 2 vain oli säilynyt täydellisenä mysteerinä.

 Jälkimmäisellä tripillä tajusin olevani edelleen väärässä aina, kun luon jonkin pysyvän mielipiteen, oli se sitten mistä näkökulmasta hyvänsä. Upposin niin syvälle omaan tietoisuuteni, että tulin ulos äärettömyyden toisesta päästä muuttuen koko universumiksi. Näin ykköset ja nollat. Ymmärsin elämän tarkoituksen ja sen mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Liikuin ajassa molempiin suuntiin ja pisimmillään kymmeniä vuosia eteenpäin, ennen kuin palasin takaisin. Käsitin ajan ja avaruuden todellisen rakenteen ja kykenin hahmottamaan neljännen ulottuvuuden. Välillä jäin luuppiin, jossa minun oli tajuttava jotain, että kokemukseni ajasta menisi eteenpäin.

 Lisäksi koin lukemattoman määrän asioita, joita on mahdotonta ilmaista sanallisesti, mutta jotka olivat monessa mielessä noiden kokemusten ydin.

 Valtaosa tripeistäni eivät toki olleet aivan noin äärimmäisiä ja niiden aikana koetut asiat olivat myös vähän helpommin käsiteltäviä. Kannabiksen lisäksi ensimmäinen kokemukseni psykedeeleista oli melkein kolmekymppisenä otettu 900mg dekstrometorfaania, joka sekin oli aika tuhti aloitus.

 Kaverin seinällä olevat kukkataulut pullistuivat ensin ulos kehyksistään ja kukat leijailivat luokseni huoneen poikki, jonka jälkeen kaverini pojan iso pehmolelutiikeri alkoi kommunikoimaan kanssani telepaattisesti. Jonkin ajan kuluttua tiikeri kumminkin osoittautui aika ikäväksi ihmiseksi ja alkoi vittuilemaan hyvin henkilökohtaisista asioista, niinpä hiivinkin sen taakse ja aloin kuristamaan sitä. Otin aivan oikeaoppisen takakuristuksen ja kontrolloin jopa sen lantiota jaloillani, ettei se pääsisi pyörähtämään karkuun. Kaikki tuntui hyvin todelliselta, vaikka tiedostin samalla sen olevan huumeen vaikutuksesta johtuvaa harhaa.

 Iltapäivä jatkui samanlaisissa merkeissä ja koska oli todella lämmin kesäpäivä, hilluimme enimmäkseen pihalla pelkät bokserit jalassa. Olin tehnyt tiikerin kanssa sovinnon ja makoilin se pääni alla poltellen jointtia, kun metallikeräyksen miehet, joita kaverini oli odottanut jo kuukauden, ilmestyivät varoittamatta paikalle. He olivat tulleet hakemaan vanhoja kiikunrunkoja ja kaverini joutui menemään kommunikoimaan heidän kanssaan.

 120 kiloinen mies pelkissä boksereissa ja poikansa aivan liian pienet aurinkolasit päässä, kasvoilla ilme, jossa vaihtelivat ja ajoittain yhdistyivät totaalinen hämmennys, suunnaton riemu ja sanoinkuvaamaton kauhu. Minä makoilin taustalla yhtä paksuna samanlaisessa asussa, polttamassa arveluttavan näköistä sätkää ja keskustelemassa hyvin intensiivisesti pehmolelun kanssa. Kaverini kertoi romumiesten lähdettyä nähneensä heidät aivan vääristyneinä ja heidän nosturinsa ulottuneen taivaaseen asti. Minut tuo kohtaaminen sai jostain syystä ajattelemaan isääni ja pystyin ensimmäistä kertaa käsittelemään mitään hänen kuolemaansa liittyneitä tunteita, 13 vuotta sen jälkeen.

 Itsetutkiskelu olikin se suurin syy miksi innostuin psykedeeleista, ehkä vähän liikaakin. Sienien ja dekstrometorfaanin lisäksi kokeilin ainakin kerran lähes kymmentä erilaista. Oikeastaan vain ayahuasca ja meskaliini jäivät puuttumaan, koska niitä ei ollut tarjolla. Varsinkin ayahuascan puuttuminen oli varmasti ihan hyväkin, koska olosuhteet eivät olisi olleet sille otolliset ja syvimmät sienitripit ehkä muutenkin korvasivat sen.

 Joku heitti kerran vitsillä ohjeen, jonka mukaan sieniä pitää syödä äkkiä gramma lisää, jos ne meinaavat paukkua yli, ja jostain syystä me myös aloimme noudattamaan tuota ohjetta. Enempi ei kuitenkaan ole oikeasti parempi oikein missään asiassa ja liian suuret annokset epävakaassa ympäristössä vastasivat hyötysuhteeltaan suunnilleen kärpästen metsästämistä haulikolla. Meno ja olo olivat usein aivan liian sekavat, että niistä olisi oikeasti saanut kauheasti irti; Naapurin rivitalo nousi jaloilleen ja lähti kävelemään, suihku alkoi kutistumaan ympärilläni ja pesuhuone katosi takanani singulariteetiksi juuri kun sain hypättyä ulos sieltä, sisällä oli ukkospilviä ja satoi vettä.

 Sekavuuden lisäksi tai yleensä sen jälkeen seurasivat kumminkin oivallukset itsestäni ja elämästäni. Isän kuoleman käsittelyn lisäksi tulivat tajuamiset muistakin ihmissuhteista ja niiden ongelmista. Miten olin suhtautunut asioihin ja ihmisiin liian rationaalisesti suojellakseni itseäni mahdollisilta pettymyksiltä. Miten olin aina yrittänyt ymmärtää naisia sen sijaan että olisin rakastanut. Miten olin rakentanut melkein koko elämäni pelolle ja hukannut siinä samalla itseni lähes kokonaan.

 Erään sienitripin jälkeen lopetin tupakoinnin, kaikkien päihteiden käytön ja lihansyönnin, mutta kun tekee noin suuria muutoksia kerralla, niistä on hyvin vaikea pitää kiinni. Psykedeelit auttavat kyllä näkemään asioita, mutta eivät kerro miten niihin tulisi suhtautua tai anna itsekuria korvaavia supervoimia.

 Olin pikkuhiljaa valunut täydellisestä raittiudesta tilaan, jossa oli lähes yhtä matala kynnys ottaa viiva Subutexia kuin juoda kuppi kahvia ja yhtäkkiä näin kaikkien niiden lukemattomien pienten valheiden läpi, joita olin itselleni tuona aikana joutunut kertomaan. Minulle ei edes tullut varsinaisia vieroitusoireita mistään, mutta koska en myöskään tehnyt päätöstäni tukevia muutoksia arjessa, raittiutta kesti vain muutaman viikon, kunnes tuli ensimmäinen henkisesti liian raskas tilanne ja sorruin uudelleen.

 Lihan syömisestä luopumista olin harkinnut aika kauan jo aikaisemmin, mutta meinasin siitä huolimatta aloittaa senkin uudelleen, kun eksyin kasvisreseptejä etsiessäni eläinoikeusfoorumille, joka pursui vihaa ja jossa verrattiin metsästäjiä ja sekasyöjiä murhaajiin ja raiskaajiin. Vaikka paremmat ihmiset monesti alkavat kasvissyöjiksi, ei kasvissyöminen tee kenestäkään parempaa ihmistä.

 Kaikki ihmisen päätökset perustuvat pohjimmiltaan tunteisiin, vaikka niitä kuin älyllisesti perustelisikin. Jos koet lihan syömisen olevan väärin ja lopetat sen, olet parempi ihminen verrattuna entiseen itseesi siinä määrin, että muutat käytöstäsi, koska tunnet toimivasi oikein. Sen sijaan et ole millään muotoa parempi ihminen kuin se, joka kokee tarvitsevansa lihaa ja toimii tämän tuntemuksensa mukaisesti.

 Jos luopuu lihansyönnistä jostain pinnallisesta syystä, päätyy helposti tekemään jotain täysin naurettavaa, kuten ostamaan ja imeskelemään meetwurstia, sitä kuitenkaan nielemättä, ettei olisi teknisesti ajatellen varsinaisesti syönyt lihaa. Tai lopettamaan kasvissyönnin katkerana, koska ei saanutkaan ylistystä sen takia ja aloittamaan sitten kirjailijana ristiretken kasvissyöntiä vastaan, koska kuvittelee kaikkien muidenkin toimivan yhtä egoististen motiivien takia.

 Omista motiiveistani minulla ei ollut kovin tarkkaa käsitystä, enkä siis osannut selittää lihasta luopumista täysin edes itselleni, saati sitten muille. Tunsin monesti voimakkaampaa yhteyttä eläinten kuin useimpien ihmisten kanssa ja tunsin myös ymmärtäväni niitä paremmin. Lihan syöminen alkoi tuntumaan ajatuksena yhtä absurdilta kuin Disneyn Fantasian kohtaus, jossa T-Rex tappaa ja syö toisen dinosauruksen muiden seuratessa järkyttyneenä vierestä. Näin toisen luontokappaleen, jolla oli omat kokemuksensa, mielihalunsa ja luonteensa, tekemässä omia juttujaan ja nauttimassa elämästä. Ja sitten ottaisin tuon kaiken pois, vain koska pitäisin mahdollisesti sen mausta. Vähän kuin tappaisin musiikkia soittavan naapurin, koska pidän hiljaisuudesta.

 Länsimaalaisen ihmisen on yleensäkään hyvin vaikea perustella lihan syömistä millään muulla kuin nautinnonhalulla. Ihminen on luonnostaan sekasyöjä ja tuskin olisimme selvinneet lajina ilman lihaa, mutta nykyaikana sen voi helposti korvata. Jopa vegaaniruokavalio on suhteellisen helppo koostaa semmoiseksi, että siitä saa kaiken tarvittavan. Tietenkin voi miettiä, kuinka luonnollinen ruokavalio on semmoinen, jonka lisäksi täytyy ottaa B12-vitamiinia lisäravinteena. Mutta ei lihan tehotuotannollakaan toisaalta ole kauheasti tekemistä luonnollisuuden kanssa ja B12 on bakteerien, ei eläinten, tuottama vitamiini, jota saisi mahdollisesti riittävästi myös kasvisruokavalion mukana ilman modernin hygieenistä ruoantuotantoa.

 On toki mahdollista, että liha sisältää myös jotain tuntemattomia yhdisteitä, joita ilman kaikki ihmiset eivät tule toimeen. Satavuotiaaksi terveenä eläneet kasvisyöjät kumminkin osoittavat, että ainakin osa pärjää vallan mainiosti ilmankin. Ja muun muassa kaikkien aikojen eniten olympiamitaleita yleisurheilussa voittaneet Paavo Nurmi ja Carl Lewis olivat kasvissyöjiä, eli ihan kohtalaista suorituskykyäkin sillä voi pitää yllä.

 Sitten tulevat tietysti lihantuotannon ympäristövaikutukset, tuotantoeläinten kohtelu verrattuna luonnonvaraisten eläinten jatkuvaan selviytymistaisteluun ja monet muut eettiset ja ekologiset näkökulmat, joita jokaisen olisi hyvä miettiä hiljaa itsekseen.

 Kiinnostavampi oli muiden ihmisten reaktio lihattomuuteen, sekä omassa elämässä että internetissä. Jos et syö lihaa, ilmiö on hyvin samantapainen kuin kahvin ja jossain määrin myös tupakan ja alkoholin kanssa. Jos sinulle tarjotaan liharuokaa ja kieltäydyt kertoen olevasi kasvissyöjä, tarjoaja menee oitis vähintään oman päänsä sisällä puolustuskannalle ja miettii, että kuvitteletko nyt olevasi parempi ihminen, kun et toimi tässä asiassa samalla tavalla kuin muut. Varmaan ajattelet, että minunkin pitäisi toimia samalla tavalla, vitun vegaani ituhippi.

 Tästä syntyvät sitten mielikuvat ja vitsit veganismistaan kaikille viiden minuutin välein kertovista ja sitä muille tuputtavista fanaatikoista, joita tosin on varmasti oikeastikin olemassa, mutta tuskin sen enempää kuin muitakaan fundamentalisteja.

 Valitettavasti tässäkin asiassa käydään väittelyä ääripäiden välillä, jotka molemmat perustuvat älylliseen epärehellisyyteen. Tehdään tutkimuksia, joissa verrataan kasvihuoneessa kasvatettua salaattia naudanlihaan ja todetaan kasvisruokavalion kuormittavan ympäristöä enemmän saatua kalorimäärää kohti, jonka perusteella väitetään kasvisruokavalion olevan ympäristölle haitallinen. Ja toisaalta väitetään ihmisen elävän luontaisesti pelkillä hedelmillä ja luodaan mielikuva maailmasta, jossa kaikki elävät olennot elävät sulassa sovussa ilman, että kukaan koskaan kuolee muutoin kuin ihmisen vaikutuksesta.

 Perimmäisistä motiiveistaan on kumminkin hyvin vaikea, jos ei jopa mahdoton, päästä ikinä täysin selville. Reagoit tilanteisiin sen perusteella, millainen olet ja reaktiosi kokemuksiisi muokkaavat sinusta semmoisen kuin olet. Tuo kehitys alkaa jo ennen syntymää ja jatkuu kuolemaan saakka, eikä mikään katkaise sitä. Riippumatta siitä, kuinka paljon analysoit itseäsi ja yrität tehdä päätöksiä vapaan harkinnan perusteella, ajatuksesi ovat aina vain välttämättömiä seurauksia edellisistä ajatuksistasi, etkä voi mitenkään vaikuttaa niihin, vain tiedostaa ne eri tasoilla.

 Se onkin oikeastaan ainoa ero meidän ja muiden eläinten välillä, tiedostamme itsemme paremmin ja teemme asioista monimutkaisempia tulkintoja, mutta meitä ohjaavat edelleen samat vaistot, jotka on vain piilotettu kulttuurin ja käyttäytymissääntöjen taakse.

 Mutta sekin, millä tasolla ajatuksesi ja toimintasi tiedostat ja kuinka kauan pohdit asioita ennen päätösten tekoa, on vain osa samaa katkeamatonta ketjua. Siksi onkin täysin absurdia vihata ketään, koska kukaan ei voi todellisuudessa vaikuttaa siihen millainen on. Tekoja voi ja monesti tuleekin vihata hyvin intohimoisesti, eikä kaikenlaista käytöstä tarvitse hyväksyä, mutta ihmisen vihaaminen tämän tekojen takia on yhtä järkevää kuin veden vihaaminen tulvien takia tai tulen vihaaminen maastopalojen takia.

 Olisin halunnut toimia aina oikein ja olla mukava ja oikeudenmukainen, ja aika monesti kai siinä onnistuinkin. Mutta sisälläni kasvoi myös toinen puoli, joka pääsi hyvin harvoin pintaan, eikä oikeastaan koskaan niin, että olisin kyennyt käsittelemään sitä mitenkään. Se tuli esille, kun olin liian humalassa kyetäkseni kontrolloimaan itseäni ja muutuin aggressiiviseksi. Patoutuneena vihana ja katkeruutena, joka aiheutti valkoista raivoa ja murhanhimoisia ajatuksia. Itsetuhoisuutena, jota vastaan sain kausittain taistella ja äärimmäisenä tunnekylmyytenä jopa läheisimpiä ihmisinäni kohtaan.

 Paras ystäväni oli hyvin tietoinen tuosta puolestani jo paljon ennen minua ja sen lisäksi, että hän kuvaili minua jakomielitautiseksi, hän kertoi minulla olleen ajoittain pelottavimmat silmät mitkä hän oli ikinä nähnyt, kun oli uppoutunut ajatuksiini enkä tiennyt, että minua tarkkailtiin.

 Itse tulin siitä täysin tietoiseksi, kun minulla oli meditoidessani mukava pieni Ted Bundy hetki itseni kanssa. Ymmärsin yhtäkkiä miten eri tunteiden liittyminen toisiin tunteisiin ja tekoihin tapahtuu ja miten äärimmäiseen hyvään pystyminen tarkoittaa myös äärimmäiseen pahaan pystymistä.

 Olin saanut siitä pientä esimakua jo muutaman kerran, kun olin kuristanut jonkun tajuttomaksi itsepuolustustilanteessa. Vihasin väkivaltaa ja semmoiseen tilanteeseen joutumista, mutta siitä huolimatta pysyin hyvin tyynenä ja kykenin toimimaan hallitusti. Ja pienen hetken ajan tunsin houkutusta olla päästämättä irti. En raivon vallassa vaan uteliaisuudesta, ja se ajatus aiheutti hyvin voimakasta mielihyvää juuri siksi, että se oli niin väärin. Kokeilin mielessäni yhdistää tuota tunnetta erilaisiin tekoihin, annoin sen kasvaa ja päästä hetkeksi täysin vapaaksi. Löysin itsestäni puolen joka kykenisi tekemään aivan sanoinkuvaamattomia asioita. Asioita joita valtaosa ihmisistä ei voi edes ajatella, vaikka hekin kykenisivät niihin oikeissa olosuhteissa.

 Tuon puolen tunnistaminen ja hyväksyminen itsessäni, auttoi minua saamaan sen hallintaan ja vapautumaan siitä, mutta samalla menetin myös ison osan itsestäni ja varsinkin yhteyden entiseen itseeni ja muistoihini. Muistin kyllä aiemman elämäni, jopa tarkemmin kuin aikaisemmin, mutta lähinnä kuin elokuvan jonka olin katsonut, enkä oikein ymmärtänyt kuka olin ollut ennen ja mitä tekemistä niillä asioilla oli minun kanssani.

 Kaikki tuo ei toki tapahtunut hetkessä, vaan oli prosessi, joka oli alkanut lähes vuotta aiemmin ja tuli joiltakin osin päätökseen tuon kokemuksen myötä.

 Jo aiemmat sienitripit olivat muuttaneet minua aika voimakkaasti, mutta olin aina niiden jälkeenkin tuntenut jonkinlaisen yhteyden siihen ihmiseen, joka olin ollut ennen trippiä. Jopa niiden trippien jälkeen, jotka olivat tuntuneet siltä, kuin olisivat kestäneet vuosia. Asiat olivat ehkä tuntuneet etäisiltä ja joistain aiemmin tärkeistä asioista oli ollut helpompi päästä irti, mutta olin aina pysynyt pohjimmiltani samana ihmisenä. Mutta sitten tuli LSA trippi, joka muutti kaiken. Annos ei edes ollut erityisen suuri, mutta kaikki muu oli trippiä ajatellen niin pahasti pielessä, että siitä tuli aivan karmea kokemus. Ja hyvä niin.

 Olimme saaneet kaverini kanssa 15 Hawajian babyrosewoodin siementä ja jaoimme ne niin, että kaverini söi seitsemän ja minä kahdeksan. Väänsimme siinä samalla jotain huonoja seitenkasi sanaleikkejä ja vitsejä, osasto 78 kun oli suljettu psykiatrinen osasto. Minä sain yhden enemmän, koska kestin yleensä huomattavasti paremmin psykedeeleja, mutta nyt tilanne ei ollut millään muotoa niille otollinen. Minulla oli vielä vähintäänkin henkisiä vieroitusoireita opiaateista, ja päivä oli ollut muutenkin henkisesti todella raskas. Toivoinkin lähinnä kokemuksen olevan mahdollisimman pian ohi. Kaverini sen sijaan oli vetänyt aamusta Subutexinsa ja syönyt Xanorinsa ja odotti kokemusta innolla. Emme malttaneet edes pysähtyä matkalla ostamaan tupakkaa, saati sitten kuoria siemeniä, vaan söimme ne takit päällä ja kengät jalassa heti kun pääsimme asunnolleni.

 Ahdistukseni kasvoi aivan äärettömiin mittasuhteisiin heti ensimmäisten vaikutusten myötä, enkä pystynyt ajattelemaan oikeastaan mitään muuta, kuin että minun olisi pitänyt pistää välit poikki parhaan ystäväni kanssa, koska pääni ei enää kestänyt sitä elämää. En voinut tietenkään sanoa sitä hänelle, tai edes ilmaista kuinka huono olo minulla oli, koska olimme kahdestaan ja pelkäsin kaiken lähtevän ihan totaalisesti käsistä, jos hänellekin olisi tullut huono trippi. Niinpä yritin sinnitellä järjissäni siihen asti, että sain kutsuttua toisenkin kaverini paikalle ja hänen saavuttuaan rojahdin sohvalle ja annoin vain mennä.

 Havahduin seuraavan kerran todellisuuteen noin parin tunnin kulutta. Tajusin istuvani sohvalla ja käyväni läpi äärettömän pitkälle vietyjä ajatusketjuja. Ei samanlaisia laajempia sanattomia tajuamisia kuin syvemmillä sienitripeillä, vaan lähinnä samantyyppistä ajattelua kuin pienessä paniikissa, äärettömän paljon nopeampaa vain. Kävin läpi jonkin ajatusketjun sen loogiseen päätepisteeseen, sitten otin huomioon uuden näkökulman, hajotin entisen ajatuksen ja kävin ketjun uudelleen läpi. Kaverini ravisteli minut muutaman sekunnin välein takaisin todellisuuteen, mutta vajosin aina uudelleen katatoniseen tilaan, ja ehdin toistaa nuo ketjut kymmeniä kertoja noiden pienten hetkien aikana. Tajusin, miten jokainen hetki ja jokainen reaktiomme määrittelee tulevaisuutemme uudelleen, miten psykosomatiikka oikeasti toimii ja miten olemme vastuussa kaikkien tekojemme välillisistä ja välittömistä seurauksista, vaikka vapaa tahto on pelkkä illuusio.

 Kävin läpi äärettömän määrän vaihtoehtoisia tulevaisuuksia ja yritin löytää jonkin tien raitistumisen, vieroitusoireiden, fyysisen kuntoutumisen, turhautumisen, masennuksen heikentämän terveyden ja huonon terveyden aiheuttaman masennuksen läpi, mutta jokainen vaihtoehto päätyi siihen, että lopulta tappaisin itseni.

 Tämän jälkeen aloin pohtimaan metafyysisiä kysymyksiä, joihin uskoinkin löytäneeni hyvin uskottavia vastauksia, kunnes jossain vaiheessa tajusin, etten mitenkään pystyisi käsittelemään niitä asioita ja tulisin ihan seinähulluksi, jos muistaisin murto-osankaan niistä seuraavana päivänä. Heti kun pysyin todellisuudessa riittävän kauan, pyysin kaveriani käärimään minulle jointin, jonka polttaminen rauhoitti mieltäni ja sitoi minut vähän paremmin todellisuuteen, vaikka katosinkin vielä ajoittain takaisin. Siinä vaiheessa olin niin uupunut ja huonovointinen, että tein karmaisevan virheen ja pyysin kaveriltani rauhoittavia ja unilääkkeitä. Söin kaksi Xanoria, vedin kaksi Tenoxia nokkaan ja menin sänkyyn odottamaan nukahtamista sen sijaan, että olisin tullut rauhassa alas tripiltä. Halusin vain selvitä mahdollisimman nopeasti ja olla sen jälkeen ottamatta enää ikinä mitään, mutta kävikin niin, etten selvinnyt enää ikinä.

 Kun heräsin seuraavana päivänä, kaikki ihmiset ja asiat tuntuivat vierailta. Jos olin aikaisempien liian kovien trippien jäljiltä ollut pysyvästi kuin pienessä pilvessä, tuntui nyt kuin olisin syönyt sieniä. Ja se myös jäi enemmän tai vähemmän pysyväksi olotilakseni.

 Jouduin jatkuvasti miettimään mitä oli sopivaa tehdä tai sanoa ja sosiaaliset tilanteet muuttuivat todella kuormittaviksi. Muistin aikaisemman elämäni, mutta en tuntenut mitään yhteyttä siihen ihmiseen, joka olin ollut. Pääni oli täynnä yksittäisiä faktoja, mutta minulla ei ollut aavistustakaan niiden alkuperästä tai merkityksestä. Kun tajusin jonkin uuden asian, en tiennyt olinko keksinyt jotain uutta ja mullistavaa, vai pelkästään muistanut jonkin itsestäänselvyyden. Kaikki sanaton ymmärrys kulttuurista ja käyttäytymissäännöistä oli kadonnut jonnekin. Tuntui kuin olisin kävellyt nuoralla pohjattoman kuilun yläpuolella. Kun pystyin olemaan täysin hetkessä ja menemään pelkän intuition mukaan, olin siinä myös todella intensiivisesti läsnä, mutta heti jos jouduin ajattelemaan, kaikki mahdolliset vaihtoehdot ja näkökulmat olivat mielessäni avoinna yhtä todennäköisinä. Kun joku puolituttu kysyi kaupassa mitä kuluu, minä aloin oikeasti kertomaan mitä kuuluu ja jatkoin niin kauan, että hän häipyi vaivautuneen näköisenä paikalta. Yksin ollessani ajattelin lähinnä sanattomasti enkä edes varsinaisesti visuaalisesti. Pyörittelin päässäni asioiden ideoita ja yritin sovittaa niitä toisiinsa. Ajantajuni katosi niin totaalisesti, että katsoessani sarjaa, jossa näkyi kohtausten välillä ehkä sekunnin ajan pelkkä musta ruutu, ehdin monesti unohtaa mitä olin katsomassa tai pohtia hajosiko televisio tai tietokone. Kun kerroin tästä kaverilleni, joka oli sairastanut useamman psykoosijakson ja pärjäsi skitsofrenian kanssa ilman lääkitystä, hän totesi aivojeni vain hajottaneen ajan rakenteen ja sanoi että kyllä siihen tottuu. Ei siis väittänyt sen palautuvan ikinä, lohdutti vain sanomalla, että kyllä siihen tottuu.

 Tuossa kunnossa onnistuin kumminkin elämään reilut pari kuukautta ja jopa asioimaan lääkärissä, kunnes sitten yritin tappaa itseni ja vaikka en onnistunutkaan, yksi puoli minussa kuoli ja hyvin paljon niin hyvää kuin pahaakin sen mukana.

 Kun kävin sen jälkeen pari viikkoa lapsuuttani läpi pienen psykoottisen manian kourissa ja ymmärsin eri tapahtumien vaikutukset itseeni, vapauduin samalla niiden vallasta ja tuntui kuin edelliset kolmekymmentä vuotta olisivat olleet pahaa unta, josta olin nyt herännyt. Tai että olisin toiminut ei niin tilapäisessä mielenhäiriössä. Yrittänyt vain selviytyä jatkuvassa taistele tai pakene tilassa. En tuntenut itseäni minkään ikäiseksi, tai varsinaisesti edes ihmiseksi. Tuntui kuin olisin elänyt jo tuhat elämä ja etten ollut enää kukaan tai olisin voinut olla kuka hyvänsä. Kaikki mitä olin ikinä tehnyt, tuntui aivan absurdilta.

 Mutta silti olin edelleen päälle päin enemmän tai vähemmän se sama ihminen ja jouduin kohtaamaan saman arjen ja samat haasteet. Olisin tuskin selviytynyt ilman sitä samaa ystävääni, jonka takia minun oli toisaalta niin vaikea muuttaa elämääni. Huonojen puoliemme lisäksi ruokimme myös toistemme parhaita puolia ja vaikeina aikoina olimme aina olleet toistemme tukena. Hän otti minut luokseen asumaan, teki ruokaa, huolehti että otin lääkkeeni ja nukuin, kyseli miten voin ja toimi ankkurina todellisuuteen, kuunteli tarvittaessa, mutta antoi minulle myös riittävästi aikaa olla oman pääni sisällä ja kohdata ne asiat, jotka minun oli kohdattava. Omista ongelmistaan huolimatta hän pisti minun hyvinvointini etusijalle niin pitkäksi aikaa, että kykenin jälleen toimimaan arjessa.

 Sisäinen kokemukseni pysyvästä persoonallisuudesta vain oli kadonnut jonnekin ja synnyin päivittäin uudelleen. Tässä oli tosin ainakin semmoinen positiivinen puoli, että kykenin ensimmäistä kertaa aidosti arvioimaan tilannettani ja tekemään jotain sen parantamiseksi. Aikaisemmin olin tuntenut itseni aina samaksi ihmiseksi, jolla vain oli kaksi hyvin erilaista puolta, nyt minulla ei ollut enää aavistustakaan kuka olin, mutta muutuin huomattavasti tasapainoisemmaksi.

 Tajusin olevani sekä fyysisesti että henkisesti totaalisen romahduksen partaalla, itsetuhoinen ja päihderiippuvainen. Mutta ensimmäistä kertaa en panikoinut tai ahdistunut ja yrittänyt vain vaihtaa ääripäästä toiseen raitistumalla kuin seinään ja tekemällä muita liian isoja muutoksia. Sen sijaan aloin tarkkailemaan itseäni ja reaktioitani, mikä onnistui aika hyvin, koska tunsin lähes koko ajan olevani itseni ulkopuolella. Ennemminkin tarkkailin sitä ihmistä, jolle tämä kaikki tapahtui, kuin että olisin itse kokenut olevani se. Aloin tunnistamaan sen, miten vaihdoin persoonasta toiseen. Siinä missä olisin aikaisemmin vain ratkennut totaaliseen sekoilemiseen, kykenin hallitsemaan itseäni, vaikka tunsinkin, että kytkin oli napsahtanut ja tiesin, että minun olisi jossain vaiheessa annettava vähän löysää. Tavoitteeni oli edelleen raitistua kokonaan, mutta ymmärsin etten voisi tehdä sitä kerralla. En ollut suoranaisesti koukussa mihinkään yhteen aineeseen, ainakaan kovin pahasti, mutta minun oli pakko ajoittain päästä pois todellisuudesta.

 Samalla ymmärsin, kuinka helppo itselleen oli valehdella tuommoisessa tilanteessa ja muistin miten helposti päivän selvinpäin oleminen oli tuntunut joskus aiemmin niin suurelta saavutukselta, että sitä oli pystynyt juhlimaan hyvällä omalla tunnolla viikonkin. En halunnut kumminkaan olla enää samalla tavalla sekaisin kuin aikaisemmin ja paeta todellisuutta kokonaan, vain tehdä siitä hetkittäin vähän siedettävämmän. En edes saanut samanlaista oloa kuin ennen ja kiinnitin huomioni koko ajan enemmän ja enemmän eri päihteiden epämiellyttäviin vaikutuksiin. Kun söin Xanorin tai otin viivat Subutexia, ei minusta tuntunut, että niitä olisi sen jälkeen tehnyt mieli jatkuvasti, vaan otin koko ajan vähemmän ja harvemmin. Se tuntui vain joltakin, jota oli toistaiseksi pakko tehdä ja muuten pyrin siihen, että olo oli niin huono kuin mahdollista ilman vaaraa totaalisesta kontrollin menetyksestä. Hätätilanteessa yksi lonkero tai pari Cirdaludia riittivät pitämään tilanteen suunnilleen hallinnassa ja olisin yleensäkin ottanut mieluummin jotain laimeampia aineita, jos niitä olisi ollut katukaupassa samaan tapaan saatavilla. Tässä auttoi osaltaan myös se, etten edes tuntenut ansainneeni hyvää oloa, saati sitten kuvitellut päihteistä enää sellaista saavani. En tuntenut maailman olevan minulle mitään velkaa tai nähnyt mitään epäreilua omassa kärsimyksessäni. Tilanne vain oli mikä oli ja otin sen kestämisen haasteena.

 Myöhemmin sain kaveriltani pari Norspan laastaria, jotka olivat erinomaisia vieroitukseen, vaikka niitä ei Suomessa siihen saakaan käyttää. Annos oli niin pieni, että se ei mennyt päähän, vaan vei vain pahimman huonon olon pois. Ja laastarista tuli sama tasainen annos melkein viikon, jonka ansiosta nousut ja laskut jäivät pois. Oloni parannuttua jonkin verran, luin toinen laastari rinnassani Kafkan Linnan, koska halusin saada tilastani kaiken irti, ja vieroitusoireet olivat pitkällä tähtäimellä ajateltuna ehdottomasti päihderiippuvuuden paras puoli. Kirjan puolessa välissä heitin laastarin roskiin, vaikka siinä olisi ollut vielä vaikutusaikaa jäljellä useampia päiviä.

 Innostuin tosin vähän turhan aikaisin ja otin sen jälkeen vielä pari kertaa pienen viivan noin viikon välein, jonka jälkeen linnoittauduin alkoholista vieroittuvan kaverini kanssa asuntooni kahdeksi viikoksi. Poltimme aamusta iltaan kannabista ja katsoimme aivotonta tv-viihdettä, makasimme sohvilla emmekä oikeastaan edes puhuneet mitään. Sen jälkeen minulla ei ollut enää mitään tarvetta ottaa opiaatteja tai rauhoittavia ja porttiteoria näytti siis toimivan ainakin toiseen suuntaan.

 En lopettanut kaikkien laittomien päihteiden käyttöä kokonaan ennen psykoterapian aloittamista, vaikka annoinkin terapeuttini näin ymmärtää. Hän oli muuten todella avarakatseinen ja mahtava ihminen, mutta vaikutti lukevan ne ihan omaan huume kategoriaansa, josta tulisi vain pysyä jyrkästi erillään, vaikka ei muuten absolutismia varsinaisesti suositellutkaan. Terapian tulisi tietenkin perustua täydelliseen luottamukseen, mutta saamani ensivaikutelman ja aikaisempien kokemusteni takia en halunnut alkaa vääntämään eri päihteiden laillisuudesta, koska tunsin olevani muutenkin saamassa niiden käytön hallintaan. Sen sijaan puhuin niiden vähentämiseen ja lopettamiseen liittyvistä tunteista ja ajatuksista kahvin, tupakan ja alkoholin kautta ja vähensin käyttöä sitä mukaa kun tunsin, että voimani riittivät siihen. Terapia ja raitistuminen tapahtuivat yhtä aikaa tukien toisiaan ja terapeuttini ihmettelikin monesti, miten kykenin niin suureen muutokseen niin lyhyessä ajassa.

 (Vaikka en edes halunnut pitää mitään kiirettä parantumisen suhteen, vaan oppia ensin ymmärtämään hulluutta mahdollisimman paljon, koska se tuntui siltä kuin olisin ollut vain loputtoman pitkällä ilmaisella tripillä.)

 Sitten eräänä päivänä kirjoitin terapian jälkeen paperille kaikki huumeet ja huumaavat lääkkeet, joita olin käyttänyt edellisen viiden vuoden aikana ja sain lyhyen miettimisen jälkeen listattua niitä 43 erilaista. Tieteellisesti ajateltuna kokaiini oli niistä ainoa, joka on ihmiselle haitallisempaa kuin alkoholi, eivätkä minkään niistä haitat olleet yltäneet lähellekään sitä vahinkoa, jota olin alkoholin juomisella aiheuttanut sekä itselleni että läheisilleni.

 Tämän jälkeen pidin pienen rituaalin, jossa poltin tuon listan takapihallani ja I don´t like the drugs but the drugs like me soi teatraalisesti taustalla.

 En luopuakseni pysyvästi kaikista päihteistä ja luodakseni niistä jotain mörköä, jota tulee pelätä, vaan luopuakseni sekä niiden romantisoimisesta, että demonisoimisesta. Laillisuus on kuvitteellinen raja, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. On olemassa vain eri tavalla tietoisuuteen vaikuttavia aineita ja hirvittävä määrä hypetystä niiden ympärillä. Alkoholi, tupakka, kahvi ja sokeri ovat huumeita siinä missä muutkin ja voivat aiheuttaa yhtä lailla ongelmia.

 Sokerin terveyshaitat mielletään lähinnä fyysisiksi, mutta kyllä sokerinhimo vaikuttaa myös mielialaan ja käytökseen siinä missä muutkin vieroitusoireet.

 Jos pää on ilman kahvia viikon kipeä ja tuntuu ettei saa mitään aikaiseksi, on oikeasti kyse jo melko kovista vieroitusoireista ja tunsin ihmisiä, jotka pääsivät jopa kokonaan eroon rauhoittavista ja unilääkkeistä ihan vain luopumalla kahvinjuonnista.

 Tupakoitsija saattaa kokea päivän aikana monet kymmenet nousut ja laskut ja tupakan aiheuttama hyvä olo johtuu lähinnä vieroitusoireiden helpottumisesta. Valtaosa tupakoijista lopettaisi, jos pystyisi, mutta on niin koukussa, ettei kykene edes ajattelemaan asiaa.

 Halusinkin testata olla vähintään vuoden ilmaan yhtään mitään tietoisuuden tasoon vaikuttavia aineita ja kokeilla miltä se tuntuisi, mutta sen aika ei ollut aivan vielä.

 Polttelin edelleen silloin tällöin kannabista ja välillä turhankin useasti, kun yritin miettiä mikä olisi kohtuullinen määrä. Sitä ei voi oikein polttaa samalla tavalla jatkuvasti kuin tupakkaa, mutta toisaalta se ei ole samalla lailla haitallista kuin alkoholi eikä aiheuta krapulaa. Aika monella taitaa olla sama dilemma ja valtaosa niistä ystävistäni, jotka polttivat, polttivat lähes päivittäin, kun polttivat, ja pitivät sitten välillä pidempiä taukoja.

 Moneen muuhun päihteeseen verrattuna kannabiksessa on kuitenkin se hyvä puoli, että mieli kirkastuu ja sen himo menee yleensä ohi muutamassa päivässä, vaikka olisi sitä ennen polttanut päivittäin pitkiäkin aikoja.

 Join myös välillä jonkin verran alkoholia, enkä kieltäytynyt muistakaan päihteistä sataprosenttisesti, hallitsematon sekoilu vain jäi pois. Kävin myös vuosien tauon jälkeen vielä viimeisissä isommissa bileissä, niin kuin olin kavereilleni joskus luvannut. Kahdeksi päiväksi vuokrattu iso mökki täynnä mukavia ihmisiä. Hyvä tunnelma ja kaikki ottivat lisäksi joko amfetamiinia, ekstaasia tai molempia, niin ettei kukaan ollut pelkästään ääliökännissä. Kaikki nauroivat, tanssivat ja olivat kavereita keskenään, mutta se ei vain ollut enää minua varten.

 Otin gramman amfetamiinia ja join muutaman lonkeron jo ennen mökille menoa, mutta en silti meinannut saada kiinni minkäänlaisesta juhlatunnelmasta ja pelkäsin latistavani muidenkin tunnelmaa. Koitin selittää tätä ystävälleni, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan ja minulla oli suunnattomia vaikeuksia ilmaista itseäni oikein. Yritin selittää, miten olin jämähtänyt analyyttiseen ja pohdiskelevaan mielentilaan, josta minun oli todella vaikea päästä pois. Ja koska aiemmat mielikuvani bileistä olivat pyyhkiytyneet muististani, ei tilanteeseen liittynyt minkäänlaista nostalgiaa tai odotusta, vaan se oli lähinnä hämmentävä ja ahdistava. Päädyin kumminkin sanomaan jotain siihen suuntaan, etten kokenut kuuluvani sinne, koska olin kaikkia muita älykkäämpi, eikä minulla ollut ennakkoluuloja. Luultavasti vaikutin aika ylimieliseltä mulkulta.

 Ostin sitten vielä 200mg MDMA jauhetta toiselta kaveriltani ja sain viimein rentouduttua. Höpöttelin ihmisten kanssa niitä näitä, tanssinkin vähän ja koitin olla kaikin puolin menossa mukana, vaikka aina välillä puskikin läpi tietoisuus siitä, että se oli viimeinen semmoinen iltani ja hyvä niin. Kaverini pikkuveli tarjosi minulle vielä viivat amfetamiinia ja istuimme mökin yläkerrassa pienellä porukalla, kun hän sanoi, että kanssani oli siksi mukava jutella, että siinä oppi aina jotain uutta. Tuli semmoinen olo, että nuorisossa on tulevaisuus ja vielä enemmän semmoinen, etten ollut jäämässä pois hetkeäkään liian aikaisin. En halunnut olla se tyyppi, joka roikkuu mukana vielä nelikymppisenä ja kertoo tarinoita hurjasta nuoruudestaan, joka ei ole vieläkään päättynyt.

 Kaverit saivat vielä raahattua minut mökiltä läheiseen baariin, mutta se oli jopa niin hyvissä huumeissa todella karmea pettymys. Katselin ja kuuntelin humalaisia, juttelinkin muutaman kanssa ja join näön vuoksi yhden lonkeron, jonka jälkeen karkasin kavereiltani ja menin takaisin mökille. Mutta se pienikin lumous, jonka turvin olin onnistunut alkuillasta heittäytymään mukaan menoon, oli kadonnut baariin. Niinpä poltinkin jo siinä vaiheessa vähän kannabista ja aloin lähinnä odottamaan yöpuulle siirtymistä.

 Juuri kukaan ei luonnollisesti saanut nukuttua, mutta nauroimme yliväsyneinä toinen toistaan huonommille jutuille ja makoilimme porukalla mökin yläkerrassa aamuun asti. Kun muut alkoivat valmistautumaan uuteen päivään, minä lähdin kotiin, niin kuin olin suunnitellutkin.

 Ei krapulaa, tai pientä väsymystä lukuun ottamatta muitakaan jälkitiloja, ei mitään tarvetta jatkaa toista päivää. Vain tyytyväisyys siitä, että pystyin viimeinkin käymään viihteellä hallitusti ja vielä suurempi helpotus siitä, ettei minun tarvinnut enää tehdä niin. Pari kaveria alkoi toki myöhemmin syyllistämään minua siitä, kuinka huono ihminen olin, koska en lähtenyt enää ryyppäämään muiden mukana, mutta en todellakaan tarvinnut semmoisten ihmisten hyväksyntää.

 Pidin vielä yhdet rauhalliset illanistujaiset kahden läheisen ystävän kanssa. Otimme vähän amfetamiinia ja ekstaasia, joimme kyytipojaksi muutaman lonkeron ja oluen, nauroimme ja puhuimme kaikesta taivaan ja maan välillä ja sitten kun meno alkoi hyytymään, poltimme pienet savut ja lähdimme nukkumaan. Täydelliset jäähyväiset päihteille ja juuri oikea aika suunnata kohti täyttä raittiutta. Ei siksi että oli pakko, vaan koska oikeasti halusin.

 Lopetin kaiken muun kerralla, mutta join ensimmäiset kaksi viikkoa tavallista kahvia ja söin nikotiinipurkkaa. Sen jälkeen vaihdoin kahvinkin kofeiinittomaan ja purkan tavalliseen. Tästä huolimatta ensimmäiset kaksi viikkoa menivät ilman mitään merkittäviä vieroitusoireita, kahvista ja nikotiinipurkasta luopuminen oli huomattavasti vaikeampaa.

 Parin viikon kuluttua söin vielä gramman sieniä ja meditoin muutaman tunnin, jonka jälkeen minulla ei ollut enää vieroitusoireita mistään. Lopetin myös tavallisen purkan jauhamisen ja säästin sen semmoisia hetkiä varten, joina olisin joskus ennen ratkennut sekoilemaan ja myöhemminkin tarvinnut jonkinlaista nollausta. Tilanteissa, joissa olisin aikaisemmin ryypännyt viikon tai vetänyt muuten pään sekaisin, pureskelin nyt 2 palaa jenkkiä ja se ajoi saman asian.

 Pidemmän raittiuden aikana pääsee tutustumaan itseensä tavalla, joka muuten on hyvin vaikeaa. Tämä on luultavasti yksi syy sille, miksi niin monen henkinen kehitys pysähtyykin aikalailla kokonaan, tai jää ainakin hyvin pinnalliseksi sen jälkeen, kun he alkavat käyttämään säännöllisesti alkoholia. Jos juo kännit edes kerran kuukaudessa, ei ehdi missään vaiheessa päästä riittävään tasapainoon. Saati sitten, jos juo joka viikonloppu ja kärvistelee aina alkuviikosta krapulassa, jonka jälkeen alkaakin jo odottamaan seuraavaa viikonloppua. Toki kulttuuriin ja omaan rooliinsa sopeutuminen ja yleensäkin arjen kiireet aiheuttavat omat rajoitteensa, mutta eivät ole samanlainen este.

 Ensimmäinen haaste ovat tietenkin välittömät vieroitusoireet, mikäli semmoisia sattuu tulemaan, mutta sen jälkeen tulevat kausittain kiusaukset ja alat kyseenalaistamaan itseäsi ja päätöstäsi. Pieni ääni pääsi sisällä alkaa keksimään uskomattoman hyviä perusteluja sille, miksi voisit aivan hyvin ottaa vähän jotakin. Itselläni vaikeimmat hetket olivat yhden ja kolmen kuukauden kohdalla ja aiempien raittiuksien aikana olinkin vain korvannut sekoilun ylitreenaamisella tai jollain muulla pakkomielteellä, jolla sain tuon äänen vaikenemaan. Olin myös aikaisemmin juonut kahvia, jota joinkin enimmillään kymmenen isoa kuppia päivässä. Sokerin syöminen oli myös lisääntynyt ja olin lihonut edellisellä kerralla kymmenen kiloa muutamassa kuukaudessa kun olin lopettanut tupakoinnin. Tällä kertaa jätin myös sokerin mahdollisimman tarkasti pois ja laihduin viisitoista kiloa.

 Laskin kehittäneeni elämäni aikana riippuvuuden tai pakkomielteen reilusti yli kymmeneen eri asiaan, joista olin sitten tehnyt elämäni keskipisteen. Tällä kertaa itseni kehittäminen ja täydellisyyden tavoittelu meinasivat uhkaavasti ottaa sen paikan. Luin tietokirjoja ja filosofiaa, yritin liikkua juuri sopivasti, syödä täydellisesti ja ylianalysoin muutenkin kaiken mitä tein, kaduin pieniäkin päätöksiä ja taistelin erilaisten pakkoajatusten kanssa. Meditaation avulla sain pidettyä kaiken suunnilleen kasassa, mutta sitten henkisestä kasvustakin meinasi tulla elämää suurempi päämäärä. Olin myös mahdollisimman vähän tekemisissä muiden ihmisten kanssa ja vietin minimissään viitisenkymmentä tuntia viikossa yksin. Vähän kuin Jeesuksen 40 päivää erämaassa, mutta pieniin pätkiin jaettuna.

 Pikkuhiljaa pääsin tilaan, jossa vapauduin haluamisen ja tarpeen täyttymisen jatkuvasti syklistä ja saavutin jonkinlaisen mielenrauhan. Meditoidessa uppouduin huomattavasti syvemmälle tietoisuuteeni kuin kannabiksen avulla ikinä ja sain myös kehoni rentoutumaan täydellisemmin, ilman mitään ikäviä sivuvaikutuksia. Aloin todella sisäistämään sen, etten ollut täydellinen, en tulisi koskaan olemaan, eikä minun tarvinnutkaan olla. Hyväksyin sen, etten ollut edes mitenkään erityisen hyvä ihminen. Eri puoleni alkoivat tutustumaan toisiinsa paremmin sen sijaan, että olisivat olleet jatkuvassa sotatilassa. Jopa niin hyvin, etten meinannut enää erottaa niitä toisistaan. Kumpikin tuntui viimein haluavan suunnilleen samoja asioita, vaikka motivaatiot olivatkin monesti hyvin erilaiset.

 Mutta silti ne tuntuivat edelleen selkeästi eri persoonilta, ja minulle tuli päivittäin havahtumisia siihen, ettei minulla ollut oikeastaan hajuakaan siitä kuka olin, eikä kauheasti mistään muustakaan. Niin kuin olisin tullut alas tripiltä, syntynyt tai tupsahtanut joltain toiselta planeetalta. Opin kumminkin päivä päivältä elämään paremmin asian kanssa ja heittäytymään vain takaisin nykyhetkeen murehtimatta sitä liikaa. Lohduttauduin sillä, että yhtä pihalla kai kaikki muutkin pohjimmiltaan olivat, halusivatpa he ajatella sitä tai eivät.

 Vuoden raittiuden jälkeen tunsin suurta houkutusta jatkaa sitä pysyvästi, mutta en tiennyt olisiko se ollut vielä enemmän elämän pakenemista kuin päihteet. Niinpä kokeilinkin juoda vähän alkoholia, poltella kannabista ja otin jopa pienen viivan Subutexia käydessäni tapaamassa vanhoja kavereita.

 Mikään noista ei tuntunut siltä, että olisin halunnut niitä säännöllisesti osaksi elämääni, enkä oikeastaan enää ymmärtänyt koko konseptia siitä, miksi aivokemiansa sekoittamisen pitäisi olla miellyttävää. Useat vanhoista kavereistani olivat myös menettäneet päihteiden takia kaiken; elämänhallintansa, terveytensä ja aivan liian moni myös henkensä.

 Päätin silti olla jatkamatta jyrkkää absolutismia, koska se tuntui entisestään vieraannuttavan minut inhimillisen kokemuksen ytimestä. Itseni humalaan juominen kuulosti niin älyttömältä ajatukselta, että olisin vetänyt mieluummin mitä hyvänsä muuta, mutta päätin silti pidättäytyä pysyvästi kaikista muista niin sanotuista kovista huumeista kuin alkoholista. Niitä kun hyvin harvoin nautitaan ihan vain maun vuoksi. Yksi siideri tai lonkero seurajuomana silloin tällöin ei kuitenkaan kuulostanut mitenkään erityisen vaaralliselta ajatukselta, varsinkaan kun se ei enää laukaissut minkäänlaista mielihalua juoda enempää.

 Kannabistakin olisin voinut ehkä polttaa kerran tai pari vuodessa, jos sitä olisi saanut helposti ilman minkäänlaista säätämistä ja suhteiden hankkimista. Päätinkin vain tyytyä odottamaa jossain hamassa tulevaisuudessa odottavaa laillistamista, jolloin voisin halutessani ostaa jotain itselleni sopivaa lajiketta pienen määrän. Vaikka jätin toki auki myös pienen option, jonka mukaan voisin toimia tilanteen vaatimalla tavalla, mikäli sitä sattuisi tulemaan vastaan juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

 Tatuoijalla käydessäni join kahvit ja poltin tupakan, koska ne tuntuivat jotenkin hyvin voimakkaasti kuuluvan siihen tilanteeseen. Tupakkaa ei tehnyt muuten edes mieli ja niinpä päätinkin antaa itselleni luvan polttaa tatuoijalla vastaisuudessakin.

 Kahvi sen sijaan aiheutti selkeästi hyvin nopeasti riippuvuuden ja siihen iski himo heti ensimmäisen kupillisen jälkeen. Ehkä se johtui siitä, että olin juonut sitä huomattavasti suuremman osan elämästäni, kuin ollut juomatta. Ilman minkäänlaista toleranssia sen vaikutus oli kyllä yllättävän vahva ja muistutti monella tavalla amfetamiinia. Ehkäpä kofeinistien suuren määrän takia maailmassa onkin niin paljon enemmän vauhtia kuin ymmärrystä.

 Se tuntui kumminkin sopivan minulle vähän aiempaa paremmin eikä ollut muutenkaan järin myrkyllistä, joten tilanne jäi sen suhteen elämään. Kahvin juominen on kumminkin myös sosiaalinen rituaali jossa vedetään yhdessä huumeita, ja se oli oikeastaan ainoa puoli mitä minulla oli niissä ikävä.

 En ollut ikinä ollut selvinpäin erityisen sosiaalinen ja tuo puoli oli vain vähentynyt minussa vuosien mittaan. Olisin ehkä jollain tasolla halunnut olla hyvä ihmisten kanssa, mutta en vain ollut. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä pitikö joku minusta vai ei, en tiennyt mistä oli korrektia puhua, eikä minua varsinaisesti kiinnostanut jutella niitä näitä. Ja minun oli myös hyvin vaikea ymmärtää ihmisiä, välillä tuntui, että olisin voinut elää missä ajassa tai kulttuurissa hyvänsä ja olisin silti sopeutunut yhtä huonosti.

 Maailman menoa seuratessani jokainen päivä tuntui aprillipäivältä, mutta en ollut silti vuosiin yllättynyt mistään. En pitänyt todennäköisenä että ihminen tulisi selviämään lajina ja ainakin nykyisen kaltainen yhteiskunta oli mielessäni kulkemassa selvästi kohti romahdusta. Jumalan roolin ottanut talousjärjestelmämme esti kaikki todelliset ratkaisut niiden valtavien ongelmien suhteen, jotka olivat konkretisoitumassa tulevina vuosina. Sen verran olin kumminkin optimisti, että uskoin meillä olevan noin 150 vuotta jäljellä.

 Maailmassa oli hyvin vähän asioita joita pidin tavoittelemisen arvoisena, mutta en silti tuntenut itseäni masentuneeksi. Olin täysin sinut oman kuolemani ajatuksen kanssa, kuten myös sen ajatuksen kanssa, että jonain päivänä myös viimeinen ihminen tulisi kuolemaan, eikä se välttämättä edes olisi kovin kaukana tulevaisuudessa. Olin kuitenkin jokapäiväisessä elämässäni enimmäkseen onnellinen ja pyrin tekemään mahdollisimman ekologisia ja eettisiä valintoja, niin kuin niillä olisi ollut enemmänkin merkitystä. Yksittäisten ihmisten pienet valinnat arjessa ovat kumminkin se asia, joka maailmaa eniten muuttaa, tai ainakin konkreettisin mahdollisuus vaikuttaa mihinkään.  

 Pystyin käymään kaupoissa ja virastoissa ja sain muutenkin käytännön asiat hoidettua, mutta jälkeenpäin kaikki kohtaamiset ihmisten kanssa tuntuivat täysin epätodellisilta. Unet tuntuivat todellisemmilta kuin muistot. Näin lähes jatkuvasti samaa unta, jossa asiat saattoivat muuttua pintapuolisesti jonkin verran mutta eri teemat ja niiden järjestys säilyivät samana. Saatoin herätä viisikin kertaa unen sisällä ennen kuin heräsin oikeasti ja myös unen sisällä heräsin yhtäkkiä todellisuuteen. Olin siinä jo paljon vanhempi ja asuimme pienessä ryhmässä trooppisella saarella, jossa olimme piilossa maailmansotaa. Havahduin yhtäkkiä hetkeksi todellisuuteen ja tajusin olleeni vuosia psykoosissa, josta kävin vain ajoittain ulkona.

 Niin kuin olin mahdollisesti oikeassakin elämässä. Olin tajunnut enemmän asioita kuin pystyin käsittelemään, enkä päässyt kuin hetkittäin takaisin. Tai sitten nuo hetket olivat juuri niitä ohimeneviä hulluuden puuskia, en ollut enää aivan varma. Minulla oli lähes jatkuvasti tunne, että en ollut ottanut jotain asiaa huomioon ja saattaisin milloin hyvänsä huomata kuvitelleeni kaiken, mitä minulle oli viime vuosina tapahtunut. Ainoa asia, joka esti minua sekoamasta totaalisesti, oli se, että tiedostin oman tilani, ja tämä tiedostaminen oli ironisesti sen ansiota, että olin käyttänyt niin paljon psykedeeleja, jotka olivat tilani osittain myös aiheuttaneet.

 En silti katunut vähimmässäkään määrin niiden ottamista, koska ilman niitä olisin tuskin koskaan saanut kohdattua itseäni ja ongelmiani. Tai palautunut psyykelääkkeiden sivuvaikutuksista. Olin toki ottanut niitä aivan liikaa ja aivan liian useasti ja tajunnut aivan liian paljon aivan liian nopeasti, enkä tiennyt pääsisinkö ikinä tasapainoon sen kaiken kanssa, mutta voin silti huomattavan paljon paremmin kuin ennen hulluksi tulemistani.

 Oikein käytettynä psykedeelit voisivat olla valtava apu hyvin monille mielenterveysongelmista kärsiville ja siitäkin alkaa olemaan myös jonkin verran tutkimusnäyttöä. Sopivalla annoksella ja turvallisessa ympäristössä asiantuntevan terapeutin kanssa käytettynä ihmiset voisivat yhdellä tai kahdella istunnolla parantua masennuksesta ja monesta muustakin ongelmasta, jotka johtuvat pohjimmiltaan sisäisistä ristiriidoista.

 Ja psykedeeliterapian tulisi myös kuulua kaikkien psykologian opiskelijoiden opetusohjelmaan, koska pelkästään teoriaa opiskelemalla ei mielen toimintaa voi todella ymmärtää. Jos ei ole ollut psykoosissa, tai päässyt jollain tavalla hallitusti korkeammalle tietoisuuden tasoille, jää inhimillisestä kokemuksesta puuttumaan kokonaan yksi ulottuvuus. Ja vieläpä se tärkein ulottuvuus, jos pitäisi kyetä ymmärtämään ja auttamaan mielenterveytensä kanssa kamppailevaa potilasta. Niin kuin syntymästään asti sokea yrittäisi ymmärtää värejä tai kuuro musiikkia, sen lähemmäksi ei pääse.

 Minun ongelmani oli lähinnä sille tietoisuuden tasolle pääsemisessä, jolla olin toimintakykyinen arjessa. Tai oikeastaan siinä, että sillä pysymien vaati niin paljon energiaa, koska se ei tuntunut mitenkään luontaiselta. Minun oli helppo hahmottaa päässäni ikuisuus, äärettömyys ja neljäs ulottuvuus, mutta bussilla matkustaminen oli lähes ylivoimainen suoritus. Siitä huolimatta päätin yrittää vähin äänin soluttautua takaisin yhteiskuntaan ja kantaa oman korteni kekoon. En sopeutuakseni, enkä välttämättä edes saadakseni hyväksyntää, mutta ollakseni osa kokonaisuutta ja tehdäkseni oma osani, mikä ikinä se sitten olisikaan. Pohjimmiltani saman laumavietin alaisena, kuin kaikki muutkin.

Rakkaus

Kun olin kyennyt viimein päästämään irti menneisyydestä, kohtasin ihmisen, jonka kanssa tunsin huomattavasti syvempää yhteyttä kuin kenenkään kanssa sitä ennen. Pinnallisella tasolla meillä ei ollut juurikaan yhteistä, mutta kun aloimme keskustelemaan, unohdin itseni kokonaan. Sen lisäksi, että viihdyin hänen seurassaan paremmin kuin yksin, olin hänen seurassaan mieluiten täysin selvinpäin. Olimme niin hyvin samalla aaltopituudella, etten halunnut häiritä sitä mitenkään.

 Pystyin olemaan hänen seurassaan enemmän oma itseni kuin yksin ollessani ja hänelle oli vaikeampi valehdella kuin itselleni. Kykenimme olemaan hyvinkin jyrkästi eri mieltä merkittävissäkin asioissa, mutta silti ymmärtämään toisiamme. Vaikka emme kumpikaan oikein tunteneet kuuluvamme tähän maailmaan ja meissä molemmissa asui pieni ihmisvihaaja, aloin hänen ansiostaan nähdä itseni muissa ihmisissä ja ymmärtää, että olemme kaikki yhtä. Ei minusta silti mitenkään erikoisen sosiaalinen tullut, mutta ihmisrakkauteni, joka oli aiemmin ollut lähinnä teoreettista, alkoi muuttua aidoksi tunteeksi. Opin jopa sietämään vihaamaani musiikkia ja tajusin, ettei ihmisten seurasta ole pakko pitää tunteakseen heihin yhteyttä.

 Eroavaisuutemme ovat yhtä kuvitteellisia kuin yhtäläisyytemme ja se, kuinka hyvin tulemme toimeen, riippuu hyvin pitkälle vain siitä, kumpiin kiinnitämme huomiota. Olemme vain sattuneet syntymään erilaisiin rooleihin ja kulttuureihin, mutta pohjimmiltaan meitä kaikkia ohjaavat samat vaistot ja tarpeet. Jokainen pyrkii vain löytämään oman paikkansa maailmassa ja yhdessä voisimme rakentaa siitä vähän paremman paikan kaikille.

 Aloin meditoidessani tuntemaan hyvin voimakasta yhteyttä edesmenneiden läheisteni ja ystävieni ideoihin ja he tuntuivat niin todellisilta, että kykenin melkein keskustelemaan heidän kanssaan pääni sisällä. Mieleeni nousi lämpimiä muistoja lapsuudesta. Miten äitini luki minulle pienenä Aku Ankan ja tuo meidän jokaviikkoinen rituaalimme oli minulle niin tärkeä, etten olisi halunnut oppia itse lukemaan ollenkaan. Miten siskoni kanssa kuuntelimme yhdessä kirjastosta lainattuja kuunnelmia ja iltaisin istuimme aina hänen sängyllään pelaamassa korttia ennen nukkumaan menoa. Miten isän kanssa kävimme saunasta lumihangessa ja kun minulla meni shampoota silmään, hän jostain syystä imi sen pois. Jälkeenpäin ajateltuna se tuntui vähän omituiselta, mutta muisto sitäkin todellisemmalta.

 Aloin pikkuhiljaa muistamaan enemmän ja enemmän minulle tärkeitä ihmisiä ja onnellisia tapahtumia elämäni varrelta. Lyhyitä välähdyksiä hetkistä, jolloin olin tuntenut aitoa yhteyttä. Kavereita, joiden kanssa yhteydenpito oli jostain syystä jäänyt ja joista osan olin jo kokonaan unohtanut. Tunsin aitoa kiitollisuutta jokaisesta ihmisestä, kenet olin ikinä tavannut, myös heistä, joista en ollut aikaisemmin pitänyt, sillä kaikki he olivat tuoneet jotain kokemukseeni elämästä.

 Muistomme eivät ole pysyvästi kiveen hakattuja tai kokemuksemme yksiselitteisiä. Voimme kokea ja muistaa täsmälleen samat tapahtumat hyvinkin monella tavalla tietoisuuden eri tasoilla ja liittää niihin täysin erilaisia tunteita. Näin koko entisen elämäni aivan toisessa valossa, kun katselin sitä rakkauden kautta, ja rakkauden kautta halusin myös rakentaa tulevaisuuteni.

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. 
Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi. 
Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi. 
Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, 
ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, 
ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; 
kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii. 
Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa. 
Sillä tietomme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista. 
Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista. 
Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on. 
Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niin kuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan. 
Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.